VAPAAEHTOISTA

Se oli sellainen oivalluksen asennevipu, joka yöllä rusahti uuteen asentoon. Ruksahdus ja silmät aukesi, himpun erillä tavalla. Tai siis olihan ne silmät auki, kun en nukkunut, mutta kykenen mielestäni näkemään nyt toisella tavalla. Tai ainakin tajuan, että voisin katsoa toisella lailla. Sillä viimeisten kuukausien aikana on omat silmälaput laajentuneet niin isoiksi, että on mennyt näköala suppeaksi. Joten siis laput poistettakoon tai ainakin näköalaa laajennettakoon. Hah, se tarvitsi vain sen oivalluksen asennemuutosruksahduksen.

   Vapaaehtoisuus, ajattelin sen olevan voimavaramme ja asenteemme moneenkin asiaan. Ei pakon kautta, vaan myönteisesti, oma-aloitteisesti ja vapaaehtoisesti. Kas kummaa, samat asiat on helpompia kun ne päättää tehdä itse...
   Selvennänkö?

-Kun vuosi on jälleen aluillaan, on muka pakko tehdä kaikenlaisia pilkun viilauksia ja lupauksia. Entäs jos ja kun nämä tarvittavat muutokset tekee omasta halustaan ja vapaaehtoisesti, ei pakolla. Käyn siis lenkillä, liikun, ajattelen omaksi parhaakseni asioita, en siksi että pitäisi tai joku muu pakottaa.
-Siivosin äsken vapaaehtoisesti, en siksi että oli huutava siivouksen tarve. Sanoin muksuille, että voivat halutessaan osallistua, jos siltä tuntuu. Fanny tarttui heti imuriin. Muut eivät vielä suuremmin ole osallistuneet(?). Tessa aikoi mopata, kunhan syö ensin. Vessatkin voi pestä, jos on kivempi kakkia puhtaaseen pyttyyn, kannattaa ajatella pyllyn kannalta... Kiva on kulkea puhtaissa vaatteissa, eikö vain. Näin halutessaan kannattaa pyykkinsä tuoda ja hakea pestyinä itse, eikä odottaa valmista. Valmiit palvelut ovat nääs hitaampia... Verna teki tuossa salaattia, koska tykkää pilkkoa, ei siksi että olisi määrännyt. Kivempi on syödä lautaselta, kuin pöydältä, jos näin on niin voi kattaa lautaset. Monipuolinen ruokailu takaa monta asiaa, kannattaa siis suosia lautasmallia ja haastaa itsensä. Ei pelkästään siksi, että salaatti ja kasvikset ovat pakotettuja ja terveellisiä. Kasvuiässähän lapset tarvitsevat vaikka ja mitä ravinteita...
-Mässyjä voi vähentää ja miettiä karkkipäivän tarpeellisuutta ja kaikkea turhuutta. Tarvitseeko sitä? Mitäs jos tavoitteellisesti laitamme kesälomarahastoon moisista säästyneet lantit. Lasketaanko paljonko se tekee karkkipäivän karkeissa säästämällä kuukaudessa, viikossa ja muissa ylimääräisissä mössöissä ja mässyissä... Joo, jätetään siis muutama herkkukeikka väliin, koska ilmankin pärjää ja matkakassa karttuu.
-Vapaaehtoisesti olen hankkinut monitehosilmälasit, kun en enää ilman nähnyt. Myönsin ikänäköni ennen kuin siitä minulle vihjailtiin ja olin pakotettu näöntarkastuksen. Kyllähän se hieman poskilihaksia nyki, itsetuntoa ravisteli ja korvensi myöntää moinen, mutta helpotti kummasti kun sain oikeat kaukkulat. Nyt aistin monta seikkaa paljon paremmin. Samoin hiuksiin ja juurikasvuun puskee harmaata, ihan kunnolla. Värjäänkö piiloon, yritän epätoivoisesti olla muka muuta kuin olen. Vapaaehtoisesti päätin, että punapikmentit pois ja vedetään hiusten omaa väriä ja harmautta korostavilla raidoilla. Ollaan siis "luomusti" harmaa, jos kerran harmaantuu... Mietin toki miksiköhän harmaannun, vapaaehtoisesti sitten myönsin, että kuuluu tähän pakettiin. Unettomuus, se ei ole kivaa, tilasin ajan jotta voin käydä juttelemassa miten suhtautua, mitä tehdä asia suhteen... Mieluummin itse haen vapaaehtoisesti apua, kuin että siihen pakotetaan ja nukutetaan väkisellä. Paistinpannulla kumautetaan iltaisin takaraivoon ja odotetaan mihin eukko kaatuu, saattaa olla kivuliasta pidemmän päälle;-)
-Reetta napsaisi lääkkeet ilman kahdeksatta käskyä, koska sanoin että kannattaa huolehtia itse, koska on lääkkeiden aika. Omaksi parhaakseen, ihan itse ja vapaaehtoisesti. Tuon ikäinen osaa jo kulauttaa kurkkuunsa ja kertoa kun on ottanut. Tottahan toki ne valmiiksi annostelemme. Ja himpun verran kärsivällisesti kyylään, salaa.
-Lääkärikäynnit ovat Reetan parhaaksi, menemme vapaaehtoisesti, emme enää pakotettuina. Sen kun itsekin aina muistaisi, kun suunnittelen tulevaa Helsingin keikkaa. Lapsemme parhaaksi, vaikka se raskasta onkin. Ja hyviähän ne keikat ovat, niin tarpeellisia, mutta ne vievät näistä vähäisistäkin voimavaroista, olemattomasta jaksamisesta. Mutta ne ovat niitä tärkeitä tavoitteita, mittareita, askeleita ja onnistumisia. Maileja tällä taipaleella... Yritän siis suhtautua tuleviin kontrolleihin tammikuussa leppoisammin. Helppoa, ei totisesti, stressaan jo nyt kauheasti... Mutta letkeydellä, otan oppia lapsestamme.
-Perheparlamentit voi pakottaa kriisitilanteessa saman pöydän ääreen, niin kuin lukuisia kertoja olemme tehneetkin. Kireinä ja kriisin silmässä murjotamme, nyyhkimme, kapinoimme ja kramppaamme pakolla. Mitäs jos päivitämme säännöllisin väliajoin asiat, silleen ennakoidenkin, mahdollisia tulevia kriisejä haistellen. Otamme aikalisän vapaaehtoisesti, puramme mieltä porukalla ennen kuin alkaa leukaperät kaikilla kiristymään. Ensimmäinen päivä tänä vuonna näin teimmekin, olihan hitsin hyvä juttu. Hauska. Ensin vedimme viime vuoden plussat ja miinukset yhdessä. Kas kummaa plussia oli kauhean paljon! Itse nostin miinuksena tavallaan pitkät sairaalajaksot ja ikävät asiat, joita olemme joutuneet kokemaan. Lähinnä ajattelin noita Reetan raskaita virustaisteluja ja sen sellaista... No siihenkös lapseni viisaasti taas sanoi "Mutta ne kaikkihan kuului asiaan ja oli suunniteltua. Toinen kantasolusiirto ja koko sairaalakeikka oli paljon helpompi kuin ensimmäinen. Mutkia oli tavallaan odotettavissakin, ne kuuluvat asiaan ja paranemiseen. Pahinta koko vuodessa oli vyöruusu, se oli hirveä. Muut asiat ei nyt niin kauheasti haitanneet..." Suu auki siinä jälleen kuuntelin tuota viisasta lastamme, mieletön asenne, uskomaton! Ja kuinka oikeassa Reetta olikaan ja onkaan asian suhteen. Vuoden 2013 tavoitteena oli päästä uuteen toiseen kantasolusiirtoon, se toteutui kaikkine mutkineen. Saamme olla todella tyytyväisiä kaikkeen, myös niihin mutkiin. Näin jälkiviisaana kun ajattelee, niin meitä vanhempia, varsinkin äitiä taisi tuo mennyt vuosi traumatisoida eniten. En tahdo saada voimavarojani millään koottua. Mutta onko se myös armollisuutta itseään kohtaan, kaiken kokemamme jälkeen kuuluukin ja on oikeus olla poikki. Väsynyt.
- Leppoisa yhdessäolo ja yhteiset asiat, onko pakko ottaa kodin ulkopuolista laatuaikaa puolison kanssa. Mitäs jos se onkin yhteinen lenkki, tuosta vain vapaaehtoisesti, ilman pakollista kiintiötä. Jos ei syötätytä yhdessä, niin ei syödä. Jyrsitään päärynät rinnakkain, sohvalla. Jos ei puhutatuta, niin ei sitten puhuta, kirjoitetaan, kommunikoidaan muuten. Eleillä, ilmeillä, kosketuksella, hymyllä, kiitoksella, ymmärryksellä... Kumpikin tiedämme omien kavereiden ja harrastusten tarpeellisuuden. Mahdollistamme sen yhä useammin toisillemme, ilman kaveripakko-ja harrastuspakko kiintiöitä. Saan mennä kirjoittaja- ja tanssikursseille, samalla annan hajurakoa ja aikalisää itseeni. Yritän opetella irrottautumaan täältä erakoituneesta ruikuttamisesta, haen sosiaalisia kontakteja kodin ulkopuoleltakin.
-Vapaaehtoisesti myös annan halukkaille osoitteen, jossa voi käydä kuuntelemassa tekemäämme musiikkia: Mikseri.net/suskumiia. Siis minun ja ystäväni Sussun biisejä. Olemme siihen nyt valmiita, emme olleet aikaisemmin. Toki tässä on himpun verran uusi ulottuvuus, heikkokin paikka, arka asia, mutta samalla hämmentävän ihana. Samalla se on myös erittäin henkilökohtainen juttu. Kumpikin meistä on pistänyt "sielustaan" palan likoon jokaiseen biisiin. Se saattaa jopa satuttaa, haavoittaa, koskettaa, rikkoa tai särkeä. Aihepiirit ovat laidasta laitaan, jokainen sanoitus ei siis todellakaan ole minusta, meistä tai omasta elämästämme. Ei luojan kiitos todellakaan! Mutta saan vaikutteita muiden elämästä, lehtiartikkeleista, elämäntarinoista, yksittäisistä sanoista, unista, kurssimateriaalista, annetuista tehtävistä, muiden ja omista runoista, elämästä... kaikesta. On ollut jännittävää kuulla ja saada palautetta, mikä kenellekin aukeaa. Osahan ei aukea koskaan, eikä ole tarkoituskaan. Myös jokin yllättävä sanoitus tai valmis biisi nousee tykätyksi, hämmentää kun se kolisee kuuntelijaan. Sitten on taas oma todella tärkeä juttu, joka ei liikuta muita ollenkaan. Kuultavissa on nyt noin kolmisen kymmentä biisiä, joissa tekniikka on riittävä. Osa on tehty eri "vehkeillä", joten siksi Sussu ei niitä ole vielä ladannut. Samalla Sussukin hakee omia rajojaan, kokeilee, testaa, oivaltaa ja oppii uutta. Tämä on siis meille molemmille aivan uusi loikkaus, armoa siis siinä mielessä. Minähän en noista sävellys- ja studioasioista tajua mitään, kunhan kuuntelen valmista, sitä kuinka oma teksti soi. Kuinka lukija sen kokee ja millaisen sävelkulun teksti maalaa...Tämä perustuu helppouteen, tämän täytyy olla molemmille helppoa, vapaaehtoista ja voimaannuttavaa. Sellaisena se on pysynyt ja tehnyt tehtävänsä. Luin muutama viikko sitten kahden vuoden takaista kommenttiani, jossa olin saanut palautetta kuinka sanoitan ja sävellän elämäämme... Silloin olin kirjoittanut, että haluaisin tehdä musiikkia, mutta en koskaan uskonut että siihen kykenen. Enkä yksin olisi kyennytkään, siihen tarvitaan toinen osapuoli, puuttuva palanen. Mutta nyt se haave oman musiikin tekemisestä on totta, kuunneltavissa. Huikeaa. Tämän asian pidän mielessä kaikessa, se voi toteutua, salainenkin, vaikeakin asia, kunhan tekee itse asioita sen eteen. Toki siihen tarvitaan tuuriakin, onnea, huippuosaajia, ammattilaisia, tiedettä, ymmärrystä, puuttuvia palasia ja valtavasti luottamusta. Tämähän pätee kaikkeen, elämäämme kokonaisuudessaan. En avaa asiaa sen laajemmin, moni asia on valtava tahtotila ja mahdollisuus.
-Vapaaehtoisesti voit antaa palautetta kuulemistasi biiseistä. Vaikka minun sähköpostiini, tänne blogiin tai sinne soittolistalle kirjautumalla. Olemme oppimassa, halukkaita oppimaan ja monessa asiassa itse liian lähellä, joten ulkopuoliset kommentit, palautteet ja kritiikit ovat tarpeellisia. Samoin tämä bloggaamiseni perustuu yhä omaan tahtooni ja vapaaehtoisuuteen. Teen tätä niin kauan kuin tämä tuntuu oikealta, hyvältä ja antaa enemmän kuin ottaa. Toivon myös lukemisesi perustuvan vapaaehtoisuuteen, ei ole pakko jos satuttaa tai jää kakanmaku kirjoituksistani. Mutta olen tai ainakin pyrin olemaan yhä itselleni rehellinen ja kerron suoraan miltä tuntuu, kaikista ei tarvitse tuntua samalta, eikä kukaan toisaalta voi tuomita minun ajatuksiakaan... Jokaisella on ne omat housut, joissa kieriskelee. Mutta olemme himpun verran pakotettuja tähän elämäämme, mutta kerron siitä vapaaehtoisesti, jotta se kenties voi auttaa jotakin toista vastaavalla matkalla olevaa. Kiitooooos! Monestakin asiasta!

Vapaaehtoisen rentoa ja hyvää viikonloppua!