SUNNUNTAIN TAJUNNANVIRTAA

Hiuksistani tippasee vielä vesipisaroita, olo on ihan raikas suihkun jäljiltä. Sain äsken imuroitua, petit petattua ja huushollattua. Oli aiheellista pistää jouluinen amarylliksenraatokin roskiin, se siitä joulusta. Yksi jouluvalo, sammunut sellainen töröttää vielä keittiössä. Muut valot ovat itsekseen kadonneet jemmoihinsa. Muutenkin joulu on enää muisto, tuntuu jotenkin kaukaiselta. Pidän taas tästä riisutummasta kodista, kaikkeen siihen rekvisiittaankin kyllästyy helposti. Tippasee, on ilmeisesti tuntematon sana, verbi, koska koko ajan herjaa punaisella. Mutta meillä tippasee, vaikka kuinka herjaa... Riesa sana tässä pyörittelen, maistelen ja analysoin. Kiva sana, siitä voisi kirjoittaa...


   Neulepusero leopardikuviolla, tähänkö on tultu? Ihan itseäkin yököttää, samoin värimaailma, ruskeaa ja mustaa. Mutta tarkenen. Lapset sanoivat, että olisin kuin puuma, jos olisin sinkku moisessa paidassa. Kaikenlaiset käsitteet sitä lapsilla onkin hallinnassa. Mutta tyttöjen mielestä tarvitsin pitkähihaisen puseron talveksi, ihan järkeviä lapsia. Oikeastaan tytöt tämän valitsi. Hihassa on jo tahroja, ne sain ensimmäisen puolen tunnin käytön jälkeen. Vieno sai jonkin kohtauksen tai jotain. Siis kissaneiti alkoi kirmaamaan ympäri huushollia kuola valuen ja samaan aikaan alkoi suusta kuohumaan valkoista vaahtoa. Sitä on siis hihassanikin. Soitin hädissäni Pasillekin töihin, että on hätä. Reetan kanssa ruutasimme ruiskuilla vettä nieluun, jos on jotain juuttunut tai jotain. Pisti ihan pyyhkeeseen kissa kietoa, kun niin rimpuili. Yritin eläinlääkärillekin soittaa, mutta eivät vastanneet. Paniikkihan siinä meinasi tulla, sillä vaahtoa oli kovasti. Sinkkitabletti oli lattialle pudonnut, mitättömän pieni, liekö kissa sitä nuollut ja se moisen aiheutti. Tiedän, että se on sinkkiä, sillä maistoin samaa tablettia. Minulta se on tipahtanut, onneksi ei ollut mitään myrkkyä. Vieno on muutenkin kauhean pieneksi jäänyt, sellainen 2,6 kiloinen sirpula. Tollo painaa pari kiloa enemmän. Aika jännä, että blogiani on haettu RNE ex Väinö hakusanoillakin. Kuka haluaa tietoa ex Väinöstä, tai siis muistaa noin hyvin. Väinö on komea kolli. Kävin vanhemmilleni lappuja täyttelemässä perjantaina. Kirjoitin tuvan pöydän ääressä. Silloin Väinö kiipesi viereen, laittoi makaamaan lappujen päälle ja nappasi kynsin hampain kiinni kynästä. Nakkasi kynän lattialle ja kävi käteni kimppuuni riehumaan. Kerjäsi kolli huomiota. Kielsin nauraen ja se pakeni riehumaan muualle. Kohta se hiipi uudelleen samaan paikkaan, heittäytyi selälleen ja kelli kehräten. Nyt kolli tiesi, ettei auta iskeä minuun kiinni kynsillä. Saimme hellän hetkemme. Komea kiilto mustassa kollissa, ei ole nälkää nähnyt se komistus. Kuulemma keskellä nukkuu ja passauttaa. Kuinkahan nämä valkoiset kissamme moiseen suhtautuisivat, jos näkisivät. Väinö tuntee koiramme yhä ja tulee vastaan ja on heti valmis leikkimään. Välillä ne kiertävät pihaa kolmestaan, hommaavat omiaan, hauskoja kavereita. Väinö on kyllä sen verran itsekäs ja kiivas, ettei varmasti muita kissoja samaan huusholliin noin vain huolisi. Kävisi heti kimppuun ja näyttäisi isännän elkeet. Väinöllä on hyvät oltavat mummulassa, oikeat kollinpäivät. Mutta tästä puserostahan minä, lämmin se on ja kait ihan kivakin. Onneksi en näe sitä koko aikaa peilistä. Mutta passeli käyttöretku, kait. Tavallaan jokainen naisenpuoli sai matkalta vaatemuistoja, nythän vaatteita saa halvalla. Ihan järkeviä asioita nuo tytöt osaavat valita.


   Aamulla minä olin virallisesti viimeinen joka sängystäni nousin, olin kyllä hereillään. Aamuyöstä kissat päättivät tapella päälläni, tai siis leikkiähän se oli. Hauskoja katteja, ei niille voi olla vihainen. Mutta meinasin olla vihainen kun keittiöön menin. Eilisen popparitehtaan jätökset olivat laajasti jokaisella pöydällä nähtävissä. Pääkokkina hääri iskä, sekin vielä, luulisi ohjeistavan. Minulle on jotenkin keittiön siisteys aamuisin ja kokkauksien jälkeen päähänpinttymä. Mieluummin hoidetaan heti pois ja sitten relaillaan, kuin ensin relailu ja sitten siivoillaan pitkällä aikavälillä. Eihän tämä kiva piirre ole, mutta mielestäni järkevämpi. Samoin ruokailun jälkeen astiat suoraan koneeseen, ilman välilaskua kolmeksi tunniksi altaaseen ja tiskipöydälle. Samoin minua sieppaili eiliset löydöt pesuhuoneesta, vanupuikko piilotettuna käsisaippuapullon taakse. Epäilin heti Tessaa ja oikeassa olin. Käytetyt kertakäyttöhanskat ja saniteettitilojen puhdistusaine notkuivat altaan reunalla. Taas epäilykseni osuivat oikeaan, iskä. Jotenkin koomista eilen illalla... Minä menin saunaan lauteille makuulleni löylyttelemään. Samaan aikaan ukkokulta päätti nuohota lauteiden alusen. Siis minä rentouduin löylytellen ja mies ähisi harjan kanssa lauteiden alla harjaten nurkkia. Kait se oli nyt sitä laatuaikaa. Lapset kritisoivat äskeistä suihkussa käyntiäni, vaikka kävin pikaisesti. Kuulemma vettä kuluu... Pasi siinä yritti selittää, että aikuiset hikoilee eri tavalla ja äidin hiukset kaipasivat jo pesua. Muut voidaan käydä illalla pesulla. Olemme saunahullu perhe. Eilen tytöt kehittivät omat Putous-hahmonsa, melkoisia improvisaattoreita. Muistin taas moisen, kun altaan reunalta löysin tukon Vernan hiuksia. Tytöt katosivat eilen kymmeneksi minuutiksi ja palasivat uusilla hahmoilla. Vernalla ja Reetalla oli viikset ja parta molemmilla. Verna oli kuulemma säilyttänyt kesällä leikatut hiuksensa ja nyt laastarin avulla ne parraksi kiinnittivät. Kaiken voi siis jemmata, kaikelle siis löytyy käyttöä... Kenehen lie tulleet, nyhjää tyhjästä lapset. Riesa voisi olla vaikka kissa, sellainen vähän niin kuin Väinö. Riesa sanaa Alavieskan kirjoittajakurssilla viikonloppuna pyörittelin. Siksi minä moista jauhan ja kelaan. Olihan hyvät kurssipäivät, ai että. Piti ensin miettiä hankala sana, mikä siinä on hankalaa ja samasta sanasta löytää myös positiivisia seikkoja. Riesaa siis pyörittelin ja siitä kirjoitin. Nyt saimme kotitehtävän, pitää keksiä vastaavasti positiivinen ja mukava sana. Pyöritellä sitä samalla tavalla. Sitten yhdistää nämä sanat proosan muotoon, runoksi tai mikä siitä tuleekaan. Nyt minulla on vielä toinen sana hukassa. Jännä tunne tämäkin, sanan kadotus. Eilen minulla kävi jo kielenpäällä joku sana, mutta en muista sitä enää. Nielaisinko sen. Muistanko, vai keksinkö uuden jota maistella. Kaikenlaista päässä pyöriteltävää onkin. Ei kaikilla tällaisia ongelmia ole, eikä tämä oikeastaan ole ongelma, tämä on kiva asia. Vapaaehtoinen. Harmittaa, kun olivat myyneet vanhentuneen viruksentorjunta ohjelman. Enpä ole aikaisemmin ajatellut, että niissäkin on päiväykset. No, koneemme herjaa uutta viruksentorjuntaa asetettavaksi. Pasi alkoi eilen asentamaan ja olikin myyty vuoden 2012 malli, sehän on auttamattomasti tänä vuonna jo vanha, jos edellinenkin torjunta oli 2013 mallia. Ärsyttää, taas uudelleen sama homma, vaihtoon ja asentamaan. Omasta mielestä myyjän pitäisi olla tässä asiassa valveutunut, kun amatööri ostaa ammattilaiselta... Olkkarista kuuluu rätkätys, tytöillä on hauskaa. Kiva kun on hauskaa. Tilanne vaihtuu ja en kerkiä edes lausetta loppuun kirjoittaa, meninkin kehumaan... Nyt Reetta korottaa ääntään, ei niin hauskalla tavalla, kuuluu kauhea taistelu. Reetan sielu kuohahtelee aika räminällä ihan tuosta vain, silloin ei auta järkipuhe. Huokaisen tässä, sillä se on raskasta kokea. Toki Reetta on sylivauvasta asti ollut kiihkeä, mutta se kiihkeys on nyt potenssiin jotain. Eikä neiti yritä edes hillitä, toisaalta sanoo ja ymmärtää itsekin, että menee hetkessä ylitse. Mikä on minkäkin aiheuttamaa, seurausta, kannattaako asiaan puuttua vai pitääkö olla puuttumatta. Huokailen taas, voisin lykätä korvatulpat todella syvälle, sillä moinen on raskasta. Koko perheelle. Tämä toistuu usein, mutta onneksi lapsi nukkuu ne yönsä. Taas huokaisen.


   Imuroidessa huikkasin onnittelut yhdeksän kuukauden ikäiselle kantasolulle. Sankari söi keittämäänsä suklaahelmipuuroa, joka ei edes palanut pohjaan. Aika hyvin lapselta, maitoon keitetty ja pitkä keittoaika. Monta kertaa lopputuloksessa leijuu palaneita retkaleita kokeneemmallakin, eipä leijunut. Lääkkeitäkin oli varvi, nyt mukana on se streptokokkilääkekin. Sen määräsi Helsinki aloitettavaksi. Jotenkin senkin aloittaminen kauhistutti, sieppasi ja mietitytti. Onneksi esitin kysymyksen viisaammille, mutta leijuimme tässä tiedottomuudessa liki viikon. Toisaalta Helsingin vastaus kesti alkuviikosta perjantaihin, joten ei kait akuutti asia. Mutta jälleen uusi tahtojen taistelua aiheuttava juttu. Kuulemma ruuan kanssa ja saattaa aiheuttaa vatsanväänteitä, ei kuulemma vääntele. Kantasolulle pitäisi kuulemma järjestää juhlat, bileet, hihkui asianosainen. Onhan se juhlan paikka, tunsin kuinka kiitollisuus hulvahti ylitseni siinä imuroidessa. Tässä sitä vaan kotona imuroin ja kantasolu täyttää kuukausia, hienoa. Neiti istua nakottaa hiukan kuivalla iholla, itse kokkaamansa puuron ääressä, hiukset valtoimenaan. Aika hieno hetki kokea ja tajuta. Jatkoin imurointia ja puuro näytti uppoavan. Käskin rasvata kasvot, sillä pakkanen kuivattaa entisestään. Pakkasta on yli kaksikymmentä astetta, onkohan koneessa Celsius merkkiä, enpä ala hakemaan. Kuulemma savunhaju oli osunut Pasinkin nenään sen raasamisen jälkimainingeista. Siis se kun raasasin ja savut tuli tuppaan, heti oli kysellyt. Onneksi olin silloin siellä tanssikurssilla, niin ehti niin sanotusti savu laskeutua... Olihan taas monta asiaa samaan aikaan, mitä mielessä vilahti. Kuinka paljon noita asioita vilahtelee, vilahteleeko muilla. Vai meneekö se muilla yksi asia kerrallaan, minulla ei mene, vilahtaa tuosta vain laidasta laitaan. Toisaalta imuroidessa voi kelailla synnytkin syvät ja muut oheistuotteet.
Tessa söi eilistä lihamureketta. Neidit osaavat kokata hyvää. Itse hiukan peesailin, kun Tessa moisen loihti iltaruuaksi. Voi sitä sipulin määrää, minusta on hienoa, kuinka rohkeasti käytetään sipulia, mausteita ja sovelletaan. Tytöt tykkää täytteestä, jossa on valtavasti sipulia, pekonia, kurkkukuutioita ja sulatejuustoa. Ilman reseptiä sovellamme, mitä kaapista löytyy. Lohkoperunoita Rosamundasta, sekin on likkojen pravuuri. Itse tein kasvisnyytin, johon pilkoin ja kuullotin punajuurta, porkkanaa, kesäkurpitsaa, sipulia. Sitten Mustapekkaa sekaan ja foliossa uuniin hautumaan, punajuurikin toimii loistavasti tuollaisessa, harvoin tulee käytettyä. Punajuuri maistui hiukan makeahkolle porkkanoiden kanssa, sekaan sopisi vaikka hunajakin. Valkosipulinkynnet, feta tai jokin vahva vuohenjuusto, nam. Kerran jossakin olen, nyt muistan Asikkalassa neljä ja puoli vuotta sitten syyskuussa, maistanut punajuuri vuohenjuuri paistosta. Vessassapa käpäsen, samalla juon ison mukillisen, sillä juominen on tärkeää... Pitäisi juoda vaikka lämmintä teetä, se lämmittäisi pakkasella kivasti. Vihreää teetä, joo keitänpä ja haudutanpa.
   Villakangastakissa on löysät napinreijät. Ärsyttää, kun napit eivät pysy kiinni. Onko siis reijät liian isot vai napit liian pienet. Vaihdanko napit vai pienennänkö reikiä. Takin hihansuihin kertyy karvoja, oikea eläinkarvaimuri, mutta lämmin. Muuten kiva, väriltään tylsä sekin, mutta päällä kiva. Ärsyttää miettiä jotakin napinreikäjuttuja, sillä luulisi niiden olevan samaa paria, reikien ja nappien. Siihen menisi ehkä noin 8 minuuttia, kun muutaman piston niihin reikiin laittaisin, niitä pienentäisin, mutta ei nappaa. Laiskuutta, saamattomuutta. Tytöt aloittivat nyt pehmoeläinten kutomiset ja virkkaamiset. Mistä näitä ideoita oikein tulee? Onneksi kaapissa oli lahjaksi saatu ohjekirja moisten tekoon, nyt se ottaa tuulta purjeisiinsa. Tessalla on ongelma, voiko kissan korvat tehdä vihreällä? Mielestäni voi, mutta Tessan mielestä ei voi. Outo ongelma ja aihe jälleen. Mitä minun odotetaan vastaavan? Reetta ei tahdo pukeutua millään riittävästi, kapinoi tuossakin asiassa, heiluu varpaat paljaana ja lyhythihaisessa.


   Pohkeissa tuntuu vielä kivasti, samoin lantionseudulla. Olihan hyvä aloittaa se paritanssi, hauska ja rankkakin laji. Mutta kyllä se on niin, että itsekin osaa vaikka ja mitä, kun toinen osaa. Sitten jos toinen on epävarma, en minäkään osaa yhtään mitään. Yllättävän paljon oli miehiäkin mukana, ikähaitari parista kympistä seitsemään kymmeneen. Yritin yhä Pasiakin houkutella, ei syty. Onneksi systeri sai minut houkuteltua. Foksia ja rumbaa. Rumbassa kuvittelin itselleni halkiohameen ja aistikkaan viipyilevän lattianmyötäisen askelluksen. Vaikka todellisuudessa pompin säärystimissä ja vanhassa tunikassa. Huomasin, ettei kannata jalkoihin katsoa, antaa vain askeleiden mennä rytmin mukaan. Oikealla kädellä minun pitää kuulemma laittaa enemmän vastusta, pitää sitä jäykempänä, ettei tanssittaja puske päälle. Uusi juttu tajuta, sillä olen aina luullut tai ajatellut, että minun pitää olla silleen lötkömpi ja rennompi, jotta olen vietävissä. Sitten oli sellaista "tuulimyllyä", johon yksi tansittaja tokaisi, ettei sitä sentään liioitella tarvi... Miten se nyt ensimmäisen kahdenkymmenen sekunnin jälkeen moisen piirteeni huomasi. Nauroinkin olevani suuruudenhullun... ei se kyllä nauranut mukanani. Yritin olla liioittelematta ja asettua askeliin. Nauroin paljon, samoin systerini rätkätys kuului salin toisesta päästä. Meillä on aika iso nauru, tai ainakin kuuluva. Hauskaa oli ja opimme, vaikka naurattikin. Olisin eilen kuulemma mahtunut yhteen autoonkin ja tanssikeikalle mukaan, mutta en tullut lähteneeksi. Jokainen sentti menee ensi viikolla Helsingin keikkaan ja perheemme "kiinteisiin kuluihin". Vaikka Kelakin maksaa viiveellä kuluja, niin omasta pussista menee paljon. Ei se yhteiskunta kaikkea maksele, vaikka moni luulee niin. Kiva nähdä yhtä kaveriakin samalla keikalla. Reetta teki hänelle paketin jo valmiiksi. Käskin laittaa käsilaukkuun, että ei kotiin unohdu. Itse asiassa olen aika tyynellä mielellä tulevan keikan suhteen, liput, asunto, vippi ja kaikki on hallinnassa. Minä kun olen tällainen ennakoija, mielellään hoidan alta pois, niin ei tarvitse sätkiä viime tipassa. Samalla yritän miettiä, mitä pitää muistaa ja mitä on otettava esille. Olen myös huolehtinut Oulun epikriisit mukaan ja käskenyt Helsingin hoitaa paperit ajan tasalle, en enää halua vetää hatusta mitään. Hattu ei ole tarpeeksi tiivis tällä hetkellä. Eikä se mielestäni kuulu vanhempien muistettaviin, se kuuluu laitosten väliseen tiedonsiirtoon. Tylsä ja tiukkapipo. Olen, samalla myös amatööri ja äiti. Käsilaukunkin uusin, halvalla kun sain. Sekin on asiallinen ja tylsähkö, minä olen siis tylsäksi muuttunut. Ruskeaa ja sinistä, kaduttikin moinen ostos, mutta seuraavana päivänä ei enää kaduttanut. Toimivan kokoinen, mahtuu tarvittavat asiat mukaan, sehän sen laukun tarkoituskin on. Enäämpä en ole väsynyt, nukun ja Reettakin nukkuu kuin unelma. Kunnon yöunia, kummasti alkaa horisontti siintämään selkeämpänä, kun saa nukutuksi kunnolla. Nyt minun pitää nämä hiukseni survaista kuiviksi koneellisesti, muuten ne kuivuu sähköisinä ja koppuralle. Talvi sähköistää, taidanpa singota kihartimen pariin. Onpa televisio isolla...
   Reetta kokkaa lihakastiketta, pilkkoo paprikaa kauhean pitkällä veitsellä. Tiedän, että osaa, annan pilkkoa. Eilen sohvalla olin tyytyväinen. Lapset kaivautuivat kainaloon, hakeutuivat lähelle. Se tuntui hyvältä, puhuimme kaikenlaista. Toki on myös muutama arka asia, jotka saavat kantapäät paukkumaan. Yritän olla kajoamatta niihin, mutta joskus lipsahtaa. Saman huovan alla, kainalossa ja hykerrellen. Tessa hieroi kookoksen ja sitruunan tuoksuisella mömmöllä kasvojani. Tessa hieroo hyvin, meillä on yhteiset lempituoksutkin. Ne hetket ovat hyviä, ilman suurempaa rekvisiittaa, aitoja, lämpimiä. Olen todella ylpeä katraastani, hienoja ihmisen alkuja, naisenalkuja. Omia. Vernalla oli Fannyn flanellipyjama, Verna on siihen nyt passeli. Tytöt kierrättää itsenäisesti vaatteitaan, hienoa sekin. Minäkin sain kaveriltani pussillisen vaatteita, sain jopa niitä joita olin salaa kadehtinut. Kannatti kadehtia, sillä nyt ne on minun. Ha, haa. Omat kaappini odottavat mylläystä myös, mutta ei huvita. Toisaalta retkuni on niin loppuun kaluttuja, että voisin niillä takan lämmittää. Ei niistä paljon kierrätettäväksi ole. Taas Reetalla kiehahti, jostakin se vain aina lähtee...
   Eilen aamulla ajelin Alavieskaan upeassa talvimaisemassa, nyt sain niitä sinisiä hetkiä. Kaunista, valkoista, hohtavaa, upeaa ja rauhallista. Perjantaina kun ajelin puhuin samalla puhelimessa. Sitten iski sellainen epäuskoinen olo, missä olen, olenko ohi ajanut. En ollut. Mutta pisti taas miettimään käykö muille tällaista. Puhelimen toisessa päässä oli pikkuveljeni, hän nauroi meidän olevan samanlaisia tässäkin asiassa. Vastikään hänkin oli hiukan harhaan ajanut, sellaisen tunnin ylimääräisen keikan verran... Sattuuhan sitä, mutta kun ne puut oli niin kauniita ja oli kiva ajaa. Minä tykkään  niin olla autonratissa, kaikkina vuodenaikoina. Se on minulle sitä latautumista, harrastuskin, se on kivaa pääsääntöisesti. Nyt joku tytöistä soittaa pianoa, tuoksuu ruoka. Reetta kehuskelee isoon ääneen kokkauksiaan. Riesa putkahtaa taas mieleen, se aina pulpahtaa jostakin. Mutta se toinen sana ei ole vielä palannut kielelleni. Sormia palelee, vähän varpaitakin. Nokkakin on jäässä, eilen aivastelin pikaisesti muutaman kerran. Ei se mitään flunssaa ole, se on vähäpukeisuutta ja kuivaa huoneilmaa, minusta tuntuu. Kamariin ei takanlämpö oikein olkkarista tule, kun se nousee sinne korotettuun tilaan. Nyt neidit kantavat taas sänkyjä, Tessa muuttaa sänkynsä takaisin omaan huoneeseen. Kuukauden huonekaveruus jatkui, sopuisasti ja hyvillä mielin he siitä selviytyivät. Uutta, kypsempää ja sopeutuvaa. Tessa lataa pyykkikonetta, kuulemma nelikymppistä kirjopyykkiä, kaivan omani pesuun. Taitavaa. Nyt Pasi kutittelee tyttöjä ja mölisee omia, ihan hassuja juttuja. Koirat osallistuvat. Iltapäivällä meille tulee ehkä vieraita, vessapaperitkin loppuu. Nyt Reetta huutaa porukkaa syömään, valmiiseen pöytään. Näppärää... Riesaa maistelen ja elämisen ääniä kuuntelen. Hassu perhe, huuhaa perhe. Tekisi mieli maalatakin, luetuttaisikin, mutta nyt kirjoitan. On paljon kivoja asioita, ympärillä ja tässä hetkessä...


   Tajunnanvirta tekstissä on siis tarkoitus kirjoittaa auki sellaisia asioita mitä mielessä vilisee, sulassa sovussa. Aiheesta toiseen pomppien, sen mukaan mitä tajunnanvirta antaa kirjoitettavaksi ja pureskeltavaksi. Tämä on siis ihan opetettu ja opittu rentouttava tapa kirjoittaa, älä siis huolestu;-)