USKO, TOIVO JA RAKKAUS

Pakkanen paukkuu hieman yli kymmenessä asteessa, on valkoista lunta ja niin kaunista. Tosin tuuli on puista lumet tiputellut, mutta muuten kaunista.


   Aamukahvini olen juonut, Reetta nukkuu vielä ja Pasi venyttelee töitä kohti. Tämä päivä on hiukan sellainen "tyhjiö", tavallaan hyvällä tavalla. Ei kelloaikatauluja, ei kalenterimerkintöjä. Tavallaan avoin päivä mahdollisuuksille... Toki tänään Reetan pitää kiriä loput kahden viikon läksyt ajan tasalle, siinä onkin motivoimista. Eilen "teimme" neljä tuntia. Siis jätän kaiken muun tekemättä, olen mukana, sillä Reetta lipsuu niin haihattelemaan ellen koko ajan napota vieressä, kannusta, motivoi ja jeesaa. Toisaalta kyllähän tytöllekin tulee paineita kun tehtävää kokeineen kaikkineen on saman verran kuin muillekin luokkalaisille, vaikka tasan nuo sairaalakeikat kuormittavat ja ovat päivittäisestä koulunkäynnistä pois. Eli kirimme siis yhä viime viikkoisia Helsingin keikan takia jääneitä läksyjä. Kotiin kun tulimme, niin kolme koetta odotti tekemistä. Hyvin Reetta ne jaksoi tehdä, lähinnä siis keskittyä, lukemaan ei pahemmin ehtinyt.
   Sitten neiti on myös pilikun viilaaja, kirjoittaa saman sanan sen "kolmetoista" kertaa uudelleen, jos käsiala ei miellytä. Kauhean armoton itseään kohtaan, samoin viivojen pitää olla suoria, eikä melkein. Ja jos ei heti onnistu, tai jokin heittää kolmannenkin kerran jälkeen niin käämit kärähtää siinä välissä. Hulluako, ei vaan geeniperimää, olen itse yhä samanlainen. Ja se raivostuttaa varsinkin sivusta seuratessa. Minullekin viivan pitää olla suora, silloin kun on suoran viivan paikka. Samoin käsialan kuuluu olla tasaista ja selvää, silloin kun siltä tuntuu. Muistan ala-asteen matikan vihkoni, ne olivat kuin koneella tehtyjä. Marginaalit millilleen. Samoin lukuisat muut myöhemmät muistiinpanot, en sallinut itselleni käsiala rikkeitä. Tämä on meidän tytöille muillekin vahvasti periytynyt piirre, ymmärrän siis heitä. Onko moisella muka väliä, on sillä jossakin mielessä. Mutta tokihan moinen hidastaa kummasti läksyjen urakointia, toivoisin siis hiukan armollisuutta itseään kohtaan Reetaltakin. Ei sen nyt yllin vastauksen tarvisi olla ihan huippu käsialalla kirjoitetun... Onneksi Verna osaa tarvittaessa "keventää" kirjoittaa vaikka ylösalaisin jos siltä tuntuu, se typy ei noissa niin kauheasti niuhota. Eilen Tessa kirjoitti referaattia, kyllähän oli tasaista jälkeä, huippuhienoa vaikka kyse oli vain omaan tarpeeseen tulevasta tekstistä. Reetta ei myöskään halua oikaista tai jättää puolitiehen mitään annettua tehtävää, tekee vaikka märisten, että pysyy muiden tahdissa ja kirjassa on saman verran tehtyjä asioita kuin muilla. Vaikka tytöt ovat tuplat, niin sitä ne eivät kyllä hyödynnä pätkääkään, ei vaikka yritän neuvoakin että kaksi päätä ja sama tehtävä, sehän olisi nopeasti tehty.... Ei toinen lukee ääneen äikkää ja toinen englantia, vierekkäin. Ei ole vielä sellaista tehtävää, jonka kumpikin tekisi yhtä aikaa... Kumpikin lusii hommansa tasan yksin ja omilla avuillaan. Tässä törmää molempien luonteiden vahvuus, kumpikin haluaa tehdä läksyt eri järjestyksessä, eivät anna periksi piiruakaan. No oppivathan sitten molemmat, eikä voi sanoa, että toinen on vetänyt siivellä. Eli ymmärrettävästi annan lapseni tässä vaiheessa nukkua, keräämme molemmat moiseen päivän savottaan voimavaroja...


   Huomenna saamme loput lyppivastaukset, ennen sitä en uskalla vielä hengähtää. Haluan kuulla kaiken olevan hyvin, tarvitsen tiedon kimerismistä ja muusta mikä valmistuu näin viiveellä. Mikään ei ole itsestään selvää. Ei todellakaan. On piinallista odottaa ja leijua nakertavassa epätietoisuudessa. Samaan aikaan arjessa uskoa, toivoa ja rakastaa, kun sitä koko ajan pommittaa kauhea pelko. Nämä ovat aina piinalliset päivät, kaukana niin sanotusta normaalista ja keveästä "kotoilusta". On todella rankkaa tietää ja elää mukana toistenkin tarinoissa. Kuinka saman huoneen lapsille, leikkikavereille langetetaan niin rankkoja "tuomioita". Kuinka toiselta otetaan viimeinenkin toivo lypin myötä. Nämä lastemme tutkimukset ovat siis todella rankkoja ja määräävät niin suunnattoman paljon. Ei ole siis kyse kevytkenkäisistä pinnallisista piipahteluista Helsingissä. Samaan aikaan mietin ja koen syyllisyyttä siitäkin, että meidän lapsemme saa hyviä vastauksia. Tyhmää, tiedän, mutta näissä housuissa punnitsee asiaa niin monilta kanteilta, ihan ilman omaa valintaa ajatuksistaan. Miksi meille sitä ja tätä ja toiselle sitä ja tätä? Samaan aikaan koen suunnatonta myötätuskaa muiden perheiden puolesta. Siis millä perusteella niitä kortteja jaetaan, kortteja joihin emme me vanhemmat voi vaikuttaa.
   Viikonloppuna sanat usko, toivo ja rakkaus avautuivat minulle aivan uudella tavalla. Tajusin noiden kolmen tutun sanan merkityksen, sanoman pähkinänuoressa selvemmin. Noihin sanoihin kiteytyy elämämme. Onneksi on vahva usko siihen, että tämä kaikki on lapsemme parhaaksi, paranemiseksi ja valtava luottamus sitä kautta. Toivoa emme saa koskaan menettää, toivo pitää meidät pinnalla. Näen toivoa ja mahdollisuuksia kaikkialla, haluan antaa, löytää, etsiä, oivaltaa, jakaa ja nähdä niitä jokaisessa päivässä. Rakkaus lapsiamme kohtaan on niin valtavaa, musertavan satuttavaa ja vahvaa. Sanoinkuvaamattoman konkreettista. Nämä kaikki kun marinoidaan pelon epätietoisuudella, niin onhan se paukku elettäväksi. Pelko ja epätietoisuus monine huonoine uutisineen ja lieveilmiöineen, petollisine lonkeroineen yrittää toistuvasti nujertaa uskomme, toivomme ja rakkautemme. Mutta ne pitää jaksaa ja uskaltaa kirkastaa jokaisessa päivässä, vaikka kuinka sisällä vapisee... Että sellainen syväluotaus tähän sekaan. Ymmärsitkö? Ei taaskaan niin väliä, sillä tärkeintä on olla itse ymmärtävinään, osata määritellä tunteet ja saada niistä apua jokaiseen päivään jaksaakseen...


   Neitikin venytteli hymyillen. Kuulemma nukuttanut hyvin. Ihana kuulla, hyvää unta tarvitsemme. Minäkin olen kuulemma nukkunut todella leveästi ja hyvin. Yöpaita oli rullalla ja kierteellä, tiedän pyörineeni. Vieno nukkuu jaloissani ja tiedän aina pyöriessäni nostella jalkoja niin ettei kissaneiti lutistu. Jotenkin vaistomainen asia, unessakin. Reetta pussailee ja lepertelee elikoille. Kuulostaa hyväntuuliselta. Annan pussailla ja vedän leppoisan aikalisän, jotta lääkkeet ja läksyt luistaisivat kohta. Reetta menee luistelemaan luokkansa kanssa tänään liikuntatunnilla, puoli kahden paikkeilla. Tytöt ovatkin käyneet iltaisin luistelemassa koulun jäällä. Reetta on yleiskuntonsa kanssa hieman alavireessä, koska lokakuusta ja vyöruususta asti on ollut selkää notkahtamista havaittavissa. Käämit kärähtää helposti, kun ei jaksa ihan niin kuin kuvittelee. Mutta nyt on kuitenkin sinnikkäästi halunnut lähteä ja jaksanut lähteä ulkoilemaan. Siitä se lähtee, pikku hiljaa ja asia kerrallaan. Mutta moinen väsähdys on ollut kova pala purtavaksi, myönnettäväksi. Lääkäreiden mukaan kuuluu asiaan, oikeastaan ensimmäistä kertaa reiluun kolmeen vuoteen Reetta on ollut hieman vetkulampi fyysisesti. Mutta sallittakoon, ja jospa se elimistö antaa nyt luvan väsähtääkin ja kerää voimia muulla tavoin. Raakile ja kovia kokenut kroppa, eihän sillä voi millään riittää kaikkeen paukut. Antaa voimien mennä nyt toipumiseen, immunologian kehittymiseen ja elämästä taisteluun. Ne ovat tärkeitä säikeitä kudottavaksi. Viikonloppuna olimme jokijäällä. Fanny otti Reetan potkukelkan kyytiin ja antoi mennä. Hienosti tytöt osaavat jeesata ja lukea Reettaa. Kaikille miellyttävämpi reissu, kun annamme hiukan siimaa ja huomioimme moisen alavireisyyden. Reissumme olisi jäänyt varmasti paljon lyhyemmäksi, emmekä olisi kuulleet luonnonrauhaa, mikäli Reetta olisi yrittänyt pysyä muiden tahdissa. Käämit savuaa tuonkin asian puitteissa helposti.
   Nyt Reetta pesee koirien hampaita koirien omilla hammasharjoilla. Koirat ovat mielissään, sillä tietävät saavansa palkkiot moisen jälkeen. Hassuja palkkionmetsästäjiä nuo hauvelit. Tosin hassua on myös se, että ne osaavat muka itse määrittää milloin on palkkion aika. Milloin he ovat osanneet jotain todella hyvin. Reino tykkää harjaamisesta ja samaan aikaan Kaino luikkii piiloon välttyäkseen moiselta. Kun Reino on harjattu, niin kummasti Kaino kaivautuu piilostaan palkkiota varten. Niillä on sellainen onnellisen ylväs hymynväre ja häntä heiluu kutsuvasti. Sitten ne peruuttavat moisella ilmeilyllä kodinhoitohuoneeseen ja katsovat laatikkoa anellen, jossa palkkioita on. Isänpäivänä koirat kantoivat kaksi pakettia Pasille ja olivat siitä niin onnessaan, että kolmas jäi kantamatta, sillä palkkiot piti välissä antaa. Päälahja jäi siis matolle, kun nämä alkoivat hymyilemään ja peruuttamaan kohti palkkiolaatikkoa. Naurettavia elikoita, monessakin asiassa.


   Nyt alan ottamaan komentosiltaa haltuuni ja aikatauluttamaan neidin päivää. Reetan iho on nyt todella persikkainen ja hyvässä kunnossa. Ei uskoisi viikko sitten olleen ihan hilseellä ja laikuilla. Ilmeisesti hyvät voitelut ja lauhtuneet pakkaset. Huokaisututtaa moinen havainto. Reetalla oli viime viikolla hammas kipeänä. Piti ihan itkeä ja nyyhkiä moista. Soitin perjantaina hammaslääkärillekin suunnitelmaa. Se on heiluva maitohammas ja uskon kivun löytyvän jälleen torstaina kun olen tanssikurssille lähdössä. Yleensä torstaisin on kipuilujen päivät, eikös olekin mielenkiintoinen yhtälö. Mamman itsekkyyttä ja liki kahden ja puolen tunnin poistumista kuuluu kyseenalaistaa ja kuormittaa moisella. Ainakin mennä viikkoina tämä on ollut kaava, en siis ihan hatusta moista keksi. Paas kattoo kuinkas tällä viikolla. En ole koko viikolla edes hampaasta kysellyt, mutta ei se ole näyttänyt vaikuttavan millään tavalla. Heiluu ihan niin kuin viikko sittenkin. Silloin piti ihan pipityynyllä hautoa, lääkitä särkylääkkeellä, hoitaa ja lässyttää. Eikä silloin voinut kuulemma tehdä oikeastaan mitään, kun se oli niin kauhean kipeä... Mutta uskon että tästäkin selviämme uskolla, toivolla ja rakkaudella.