Yli 400 000, siis nyt jo yli neljäsataatuhatta, kävijää. Siis paukahtanut mittariin eilen, käsittämätöntä. Hämmentävää ja kiitos! Se on aikas' paljon se. Missään nimessä en voinut ja uskaltanut moista aloittaessani edes kuvitella. Moinen ei ole ollut tavoitteeni. Eikä moinen kävijämäärä mikään haavekaan ole ollut, ei totisesti. Eikä tämä näin pitkä rupeama tässä savotassa kuulunut suunnitelmiin, ei totisesti. Mutta tässä vain paukutellaan, uudessa vuodessa, uusilla sadoilla tuhansilla kävijöillä, uudella alulla ja uusilla kujeilla. Sanoinhan jo, että hämmentää...
Kuvittelin silloin aloittaessani, että tämä on kahden ja puolen vuoden "leukemiahoidonprojektinseuranta" ja raportointi lähinnä omalle lähipiirille. Se että he pysyvät ajan tasalla ja saavat samat faktat, ettei faktat niin sanotusti muutu fiktioksi matkalla... Sen mitä leukemian hoitokaavio kestää, kalenteristahan sen voi määrittää. No eipä ole omat määritelmät auttaneet, kalenterimerkinnät pitäneet, kaikki on paukkunut yli sen kymmeneen kertaan. Aina on pitänyt sorvata uudet "kalenterimerkinnät", uudet tavoitteet, uudet kujeet. Olemme olleet jatkuvasti sorvaamassa, uusia haasteita. Olemme siis paukutelleet sorvia, tämäkö on johtopäätös?
Olen myös joskus jostakin lukenut, että blogin elinkaari on yleensä kolmisen vuotta. No sekinhän on paukkunut nyt ajallisesti yli. Olen miettinyt moneen kertaan kirjoittamistani, paukuttanut päätäkin seinään. Onko tästä haittaa vai hyötyä, kenelle? Voinko vain lyödä hanskat tiskiin ja jatkaa hiljaisuudessa paukuttamista. No, en ole lyönyt hanskoja tiskiin, tässä asiassa. Olen huikean "onnellinen" joistakin blogeista, jotka ovat tulleet onnelliseen päätökseen. Siis tarinat saaneet onnellisen lopun, lähinnä tarkoitan paranemisia sairaudesta, voittoja. En siis kauheammin muuten roiku blogimaailmoissa, mutta muutamaa tuttua, äitikollegaa, tarinaa olen seurannut mukana. Odotan niin sitä päivää, jolloin itse olen kykenevä paukauttamaan kiitokset ja hyvät jatkot onnellisten tähtien alla, eli Reetan tarina on niin hyvällä mallilla ettei minun enää tarvitse jauhaa auki faktoja. Sitä kuuluisaa "terve" määritelmää minun on vaikea mennä määrittämään, kun ei siihen kykene viisaammatkaan ja lukeneemmatkaan. Mutta odotan sitä päivää, kun uskallan löysätä himpun, uskallan sanoa tiettyjen tavoitteiden saavutetun, uskallan päästää tästä paukuttamisesta irti. Kun uskallan luottaa, että elämä kantaa ja se ohut jääriite jalkojemme alla kantaa riittävästi. Keväällä 2012 minulta kysyttiin tai minulle todettiin, etten päästä syövästä irti. Pidän tavallaan tätä todellisuutta yllä jauhamalla ja kirjoittamalla. Sekin mietitytti. Pidinkö ja pidänkö? No siitähän todellisuudesta meitä ei päästetty irti, joten tavallaan hyväkin etten päästänyt itse irti ennen aikojaan. Tänään tunnen ja olen tuntenut alitajunnassani jo pitkään, että syöpä on taakse jäänyttä, olen mielestäni syövästä siis päästänyt irti. Mutta tähän matkaan kuuluu nämä muutkin lieveilmiöt, eikä aivan keveät sellaiset. Toivon niin hartaasti, että saan jättää todellakin syövän historiaan, ettei se enää koskaan ole arkeamme, kenelläkään. Samalla alitajunnasta puskee muisto yhdeksän kuukauden lypistä, joka muutti ja romutti luottamuksemme kesällä 2012. Meillähän tai siis tietenkin Reetalla on vastaava 9 kuukauden lyppi ensi keskiviikkona. Uskallanko siis olla rento huithapeli ja täysin luottavainen ja paukutella henkseleitäni voittajana. Uskallan ja en uskalla. Sillä tämä kyseinen jääriite on yhä hiivatin ohut, kavala, petollinen ja arka. Samaan aikaan alitajunnan toinen puolisko puskee syvää luottavaisuutta, mielenrauhaa ja uskoa asioiden olevan hyvin. Onkos sinulla alitajunnalla kahta puoliskoa? Kuuluuko niiden käydä tuollaista taistelua aina kolmen kuukauden lypin aikoihin ja välein? Olenko ihan kaheli, realisti, pelkuri, optimisti, pessimisti, pääpöhölö, vai mikä? Tai kuuluuko äitien olla tällaisia? Olenko vammautunut sielustani kuinka syvältä viimeisen kolmen tai neljänkymmenen pian viiden vuoden aikana? Mikä on tehtyä, mikä ylläpidettyä, mikä keksittyä, mikä todellisuutta, mikä mielikuvitusta, mikä turhaa, mikä tarpeellista? Paukahtipas monta kysymystä aiheen puitteissa.
Samalla voinen kertoa, että nukumme loistavasti;-) Ei nämä pauku öisin mielessä. Liekö Reetalla lämmin melatoniinimaito iltaisin tuonut apuja jo heti alusta asti. Vai onko lapsi saanut unirauhan, kun asiaan suhtauduttiin tarvittavalla vakavuudella. Siihen puututtiin. Vai onko nyt nukkumisen ja hyvien yöunien aika, vain yksinkertaisesti nukuttaa kunnolla. Samapa tuo, kunhan nukumme, siis kunnolla. Ihana herätä aamuisin nukkuneena, kuola poskella ja pirteänä. Se on paljon helpompi paukuttaa arkea menemään voimissaan. Kummankin, meidän kaikkien.
Kirjoitin viikko sitten, että Pasilla on pöpö kurkussa. No sama streptokokki G on myös Reetalla, muilla ei löytynyt. Viikko sitten perjantaina sain Oulusta osaston lääkäriltä puhelun asian puitteissa, kun jätimme tiedon löydöksestä...
-Kyllä se pitää hoitaa pois, varsinkin jos on sama kuin isällä. Tätä lääkettä 16 tai oikeastaan liki 20 ml aamuin illoin mikstuurana, aika paljon... Kyllä se pitää hoitaa, vaikka on oireetonkin, vaikka tavallaan kuuri kuormittaa elimistöä myös...
-Eli onko tavallaan turha kuuri pienempi vai isompi paha kuin hoitamaton ja oireeton streptokokki?
-Sitten jos ajatellaan laajempikirjoisella lääkkeellä, niin annostus on 6 ml aamuin illoin.
-Mieluummin mikstuurana, koska Reetta ei saa enää mitään isoja lääkeitä nieltyä. Vai saako kyseistä lääkettä murskata, samoin kuin olemme saaneet luvan käytettäville lääkkeille...
-Kalvopällinen se on, enpä nyt tuota mene sanomaan... Oireeton, jos nyt kuitenkin hoidettaisiin vasta jos oirehtii... Minäpä soitan apteekkiin puhelinreseptin, vai voisiko teidän terveyskeskuslääkäri määrätä hoidon?...
-Mieluummin haluaisin tämän puhelinsoiton perusteella sieltä määrättävän lääkkeen, koska Reetan kokonaistilanteesta, hoidoista ja riskeistä on siellä osastolla laajempi käsitys. Olemme saaneet tämän yhdellä plussalla olevan näytteen vastauksen labrasta suoraan, emme ole olleet yhteydessä keneenkään terveyskeskuslääkäriin. Hoidan sinne faksin kautta nieluviljelyn tulokset, niin onpahan sielläkin ihan oikeaa faktaa asian puitteissa... Onko se paha jos on oireettomana yhdellä plussalla? Mitä moinen voi aiheuttaa, hoitamattomana? Kummasta on suurempi haitta, hoitamattomasta streptokokista tai tavallaan "turhasta" lääkekuurista?
-Minäpä soitan tämän reseptin teidän apteekkiin, tehdään nyt niin, että aloitatte jos tuntuu siltä. Tai jos alkaa oireita ilmeneen... Heti sitten lääkkeitä annatte....
-Siis me teemme itse ratkaisun sen suhteen aloitammeko lääkehoidon vaiko eikö? No kiitos, puhelinreseptiresepti on siis valmiina, jos näemme itse tarpeelliseksi aloittaa lääkehoidon?! Siis mikstuuran resepti? No, kiitos, mepä seuraamme... (Luurin tässä päässä oli sellainen hölmistynyt ilme... vähäkö "jännää" ja pelottavaa päättää itse hoidammeko vaiko eikö... Luurin suljettua kyseinen amatööriäiti oli myös kulmat kurtussa ja ymmällään. Kuuluuko tämäkin äidin ja isän päätettäviin? Sainko minä muuten kysymyksiini vastauksia?)
Lapsemme Reetta on streptokokki G:sä kanssa oireeton ja hoitamatta. Tähän johtopäätöksen amatöörivanhemmat puhelinkeskustelun perusteella tuli. Onko amatöörivanhempien päätös oikea, sitähän pitää aina himpun verran miettiä... Onko päätöksemme tunnepohjainen vai perustuuko se faktaan ja realismiin? Minä kun olen hiukan friikki, olen nyt sitten Helsinkiin soittanut ja esittänyt vastavan kysymyslitanian. Lähinnä siltä kantilta, ettei tämä hoitamaton ja yhdellä plussalla oleva streptokokki aiheuta jollekin toiselle nollilla olevalle lapselle tartuntaa tai haittaa... Eli olen heittänyt viestikapulan nyt sinne, ettei tarvitse paukutella omine tyhmine aivoituksineen ja ennen kaikkea tehdä tai jättää tekemättä tyhmiä asioita asian puitteissa. Vaikka vahingossa tartuttaa sitä muille, vaikka Reetta onkin oireeton...
Jälleen varmaan tyhjänpäiväistä jauhamista ja ongelmien tekemistä, mutta teen sen minkä toivon ja tiedän muidenkin lasten vanhempien tekevän omalla kohdallaan, jotta kaikelta ylimääräiseltä vältyttäisiin. Eli paukautin ongelmanratkaisun viisaammille tämän asian puitteissa, keventää omaa päänvaivaa kummasti. Eli odottelen vastausta ja naputtelen tässä jonnin joutavia siinä sivussa.
Eilen perheemme teki sellaisen "lomareissun" Pasin työmatkan puitteissa. Kävimme päiväseltään Lempäälässä ja illaksi kotiin. Lähtö 08.04 ja paluu 21.47. Tytöt saivat ylimääräisen luvallisen vapaapäivän koulusta. Lähinnä sellaista tyhjässä ostoskeskuksessa turhauttavaa pyörimistä suuremmin mitään ostamatta. Syömässä kävimme toki. Mutta tämä olkoon nyt sellaista yhteistä aikaa perheen kanssa tiiviisti - sektorilla olevaa aikaa. Reetalle tämä oli pieni lipsahdus eristyksistä, maistelu normaaliutta. Tiiviisti kymmenen tuntia autossa paukkupakkasilla. Toki tunnelmassa ehti paukahtaa monet äärilaidat; yhteislaulusta ja hauskuudesta itkupotkuraivareihin. Enpä erittele enempää;-) Ulkona paukkui upea pakkassää koko päivän ja maisemat olivat aurinkoineen ja sateenkaarineen kauniita katsella. Tänään paukkuu reilusti yli kahdessakymmenessä asteessa ja luonnon upeus on ikkunoista katseltavaa yhä. Pasi pääsi jälleen autonrattiin ja nyt suuntana on Oulu ja koulutus. Me akkaväki jäimme lämmittämään mökkiä ja lukemaan läksyjä. Eli raasaamme takkaa.
Olen paukutellut myös ylävitosia omaishoitajien vesijumpassa pitkästä aikaa. Tällä viikolla saan käydä kirjoittajakursseilla, eli olen paukutellut siis konetta ja runoja vaikka kuinka. Illalla aloitan myös odotetun paritanssikurssin, paas kattoo mitä siitä tulee. Liekö naisvaltainen kurssi, jossa joutuu hytkymään itsekseen tai naisparilla, jotenkin naiset näyttävät halukkaammilta oppimaan tanssin saloja. Mutta hytkytään, hytkytään, vaikka yksin.
Jälkikirjoitus: Raasaan siis takkaa, eli suomennettuna takassa palaa tuli. Siis takassa puut sytytin ja palasin koneelle, kunnes... Reetta tuosta hellan äärestä huusi, että täällä on savua. Kun ulkoistin itseni makkarista niin sain olla savusukeltaja, sillä takka puski kaiken savun sisälle. Eli tästä kehkeytyi jälleen uudenlainen haaste, sillä mökki oli jo savua ihan täynnä. Reetalla oli liesituuletin täysillä, eikä se tietenkään sovi yhteen seisovan pakkassään ja takkatulen kanssa. Korotettuun keittiö-olohuoneeseemme mahtui sen muutama kuutio paksua savua yläilmoihin, kunnes laukesi palohälyttimet soimaan. Nyt olen siis tuulettanut koko huushollin enimmistä savuista ja paukuttanut palohälyttimet hiljaisiksi harjanvarrella. Yksi hälytin putosi alas, mutta ei kerrota sitä. Hiukan vielä leijuu ja silmissä kirvelee, mutta näkee jo eteensä. Samalla tuo raasaamistarve sen kuin kasvoi, kun ovet olivat auki tuuletuksen aikana. Toimimme (lähinnä minä toimin) siis kuin hölmöläiset: päästämme tuulettamalla ensin lämmöt pihalle, harakoille ja kartanoille, jotta voimme hiukan enemmän raasata takkaa ja lämmittää jäähtynyttä huushollia... Onneksi Pasi on siellä Oulussa, saattaisi taas olla kiihkeää ajatuksenvaihtoa aiheesta.;-)
Ulkona on paukkupakkanen ja niin kaunista, muistinhan sanoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti