NO MIKSI? NO SIKSI!

Vuoden vaihtuminen on jälleen käsillä. Jotenkin hämmästyttävää ja mieletöntä. Olen jostain syystä joutunut ajatuksissani pyörittelemään kulunutta vuotta. Miksiköhän? Olen jopa yöuneni menettänyt asioita pyöritellessä. Minua huimaa, itkettää, oksettaa, naurattaa, huokailututtaa, väsyttää, ahdistaa, puistattaa, helpottaa, niiskututtaa, vetää nöyräksi, heikottaa ja vetää veltoksi koko eletty vuosi. Elämämme, todellisuutemme ja kaikki.

-Siis miksikö? Niin miksi?
-No siksi, että tämä on ollut hiivatin, siis todella raskas vuosi.
-No miksikö? No siksi, kun tämä ei ole ollut helppo, eikä keveä vuosi. Kaukana normaalista elämästä ja keveästä leijumisesta.
-No miksikö? No siksi, että olemme olleet vuoden sellaisella matkalla, ettei se ole helppo.
-No miksikö? No siksi, että olemme taistelleet huippulääketieteen kanssa lapsemme elämästä.
-No miksikö? No siksi, että lapsemme on saanut mielettömän ainutlaatuisen uuden mahdollisuuden. Ja sen uuden mahdollisuuden mukana paljon uusia mielettömiä, vaarallisia ja äärimmäisen pahoja matkakumppaneita. Koko vuoden on pitänyt olla vielä enemmän varpaillaan, pikkuvarpaillaankin ja hengittämättä. Kaikki tuntosarvet ja aistit äärimmilleen viritettyinä. Samaan aikaan uskoa sokeasti mahdollisuuksiin ja siihen, että tämä kaikki kuuluu lapsemme paranemismatkaan. Henkiinjäämistaisteluun. Vaikeallakin hetkellä on ollut luotava uskoa, taistelutahtoa ja nähtävä tulevaisuuteen. Tsempattava verta pissaavaa, kouristelevaa, huutavaa, äärimmillään kipuilevaa, huojuvaa, tajunnan rajamailla heiluvaa, apua anovaa, kädestä puristavaa, tyhjäksi myrkytettyä, nollilla olevaa, kuumeista, väsynyttä ja heikkoa lasta.
-No miksikö? No, siksi, että on monissa asioissa lääketieteellinenkin ihme, että lapsemme on säilynyt hengissä. Siksi, että nämä vastustajat eivät ole keveitä, ne ovat tappavia, hengenvaarallisia, pirullisia, pelottavia ja pahoja. Tiedän niin monta tarinaa, joissa pahat ovat voittaneet. Ottaneet vallan ja vieneet mukanaan. Olen lukuisina viime öinä nähnyt unta ja kelannut näitä menetettyjä taistelijoita. Niitä on aivan liian paljon. Aivan liian monia ikäviä vuosia, raskaita, lopullisia. Sellaisia vuosia, jolloin kaikki on muuttunut lopullisesti. Olen unissani pitänyt sylissä ja jutellut, nauranut näiden lasten kanssa. He ovat olleet niin iloisia onnellisia lapsia. Mutta taustalla on häilynyt väsyneet, onnettomat vanhemmat ja lähipiiri. Tavallaan unet ovat olleet todella hyviä, kauniita ja lohdullisia. Mutta koko ajan olen nähnyt taustalla tuskan, heille joilta lapset on riistetty.
-Miksi? No siksi, että paha on voittanut.
-No miksi minä näitä jauhan? No siksi, että meillä on asiat hyvin. Monen mielestä elämämme on kevytkenkäistä, huuhailua ja ilmanaikaista näpertelyä. Mutta se on voitto, mieletön saavutus. Meillä on velvollisuus, mahdollisuus ja palo moiseen. Meillä on lapsi, joka jaksaa taistella. Raivostuttavankin kova taistelija, kaikesta, sillä tuo taistelutahto on mukana hänen elämässään ja arjessaan koko ajan.
-No miksi? No siksi, että lapsemme on joutunut taistelemaan viimeiset kolme vuotta koko ajan elämästään. Kyllähän sellainen kroonistuu, ei sovi yhtään löysätä. Emmehän me vanhemmatkaan voi löysätä, meidän on keveälläkin hetkellä ja koko ajan pidettävä taistelutahtoa yllä. Sitä haarniskaa ei jätetä narikkaan, se on päällemme syöpynyt, hitsattu, muotoutunut, juurtunut ja kasvanut. Se on ja pysyy. Pääsemme siitä tuskin koskaan eroon. Emme toisaalta uskalla siitä luopuakaan, ettei heikkoa hetkeämme käytetä hyväksi. Ettei liiallista luottamustamme käytetä haavoittamiseemme. Mutta tuo haarniska on välillä kauhean iso, painava ja vetää vereslihalle. Huolihaavamme ovat jatkuvasti vereslihalla, arvilla ja tihkuvia. Haarniskamme alla on aivan uudenlainen ihminen, rosoinen. Niin myös lapsemme on rosoille revitty, erittäin arpinen ja erittäin herkkä. Koko perheemme on saanut moisen pinnan, huolihaavat ovat pysyvät polttomerkkimme. Vaikka kuinka olemme näennäisesti tavallisia, entisellään ja normaaliuden mittareissa.
-No miksikö moista jauhan? No siksi, että koen sen itselleni velvollisuudeksi. Minulla kuuluu ja pitää olla rohkeutta myöntää kuinka kulunut vuosi ja kuluneet vuodet ovat haavoittaneet. Satuttaneet ja muuttaneetkin meitä ihmisenä, perheenä, yksilöinä. Se helpottaa rypemisessä, kun uskaltaa moiset asiat kohdata. Kokeileppa vaikka, jos mitään moisia ryvetyksiä elämässäsi on. Isompia ja pienempiä mullistuksia. Mielelläänhän sitä menee ja porskuttaa, uskaltamatta suoraan kohdata. Pakko välillä mennäkin sillä lailla laput silmillä selviytyäkseen, jaksaakseen ja säästääkseen voimia oleelliseen. Kun tilanne on päällä, ei siinä omat rahkeet riitä muuhun kuin rinnalla kulkemiseen, sylissä pitämiseen, silittämiseen ja rohkaisuun. Eli tulkittakoon purkaukseni nyt näin, ettei akuutein tilanne ole päällä meillä juuri nyt, kun jos kerran jaksan murehtia näin laajasti. Hyväkö merkki siis? Kait se on sitäkin. Siis hyvä merkki, kaiken pahuuden ja todellisuuden keskellä.

   No niin nouskaamme tuolta ryvetyksestä, sillä pinnalla on helpompi hengittää. Huomaatkos?! Olen vain unettomuudesta johtuen väsynyt. Väsynyt perustelemaan jälleen vuoden vaihtuessa lukuisiin eri instansseihin tilannettamme. Vastaamaan, että vieläkö elämä poikkeaa normaalista? Eikö vieläkään sitä ja tätä? No ei, sillä matka on yhä kesken. Miten vaikea se on ymmärtää, tämä ei ole itse hankittu leppoisa huvimatka, vaikka ns. huvittelemmekin eristysarjessamme. Meidän on pakko huvitella, sillä pian eristyksemme muuttuu vieläkin totaalisemmaksi jos psyykemme prakaa kokonaan, vielä enemmän ja lopullisesti...  Katsos jaksan luulla yhä, ettemme ole kroonisesti prakanneet, vaikka oireilemme. Hah! Antakaa pitää tämä luuloni. Sillä matkalle on mahtunut paljon myös noita ikäviä prakaamisia, pysyviä mustia aukkoja, joita olemme saaneet kuulla, nähdä ja tajuta. Moinen lapsen sairastuminen sairastuttaa todella laajasti lähipiiriäkin, se olisi kaikkien nähtävä ja tajuttava. Se ei ole yksistään sairastuneen lapsen taistelu ja sairaus.

   Tuplamme ovat yökylässä, meillä on yksi lainalapsi. Meillä on pyörinyt tällainen lastenvaihto-operaatio. Tykkään niin vaihtareista;-) Lapsena jo olin aktiivinen kiiltokuvien vaihtaja, yökyläilijä... Aina kun kokoonpanot muuttuvat, muuttuu leikitkin, ideat ja ajatukset. Kun olemme kotiin pakotettuja, niin meidän on löydettävä nämäkin hauskuuden muodot omien seiniemme sisältä. Reetta on ollut nyt kaksi yötä reissussa, tekee niin hyvää kaikille. Eilen paistoimme suurella poppoolla makkaraa ja turisimme pihakodassa, Reetta oli hyväntuulisena kainalossani. On hienoa, että Reetta vois edes pieninä ripauksina maistaa normaaliutta, seikkailla ja saada hajurakoa kotiin. Äitiinsäkin sitä hajurakoa tarvitsee... Meillä on suunnitteilla kokoontuminen isommalla porukalla nyt vuoden vaihteessa. Meille tulee vieraita, nyyttikestit ja kevytkenkäistä yhdessä oloa. Ihanaa! Odotamme kauhian innolla!!

   Äskeisestä tunneturskahduksesta huolimatta olen iloinen, hyvillä mielin, odottava ja positiivinen. Eikä se ole esittämistä vaan ihan oikeasti koen että meillä on moni asia äärimmäisen hyvin. Varsinkin kun peilaa kuluneeseen vuoteen. Siis minulla, meillä koko perheellä on oikeus ja velvollisuus hymyyn, nauruun, keveyteen ja onneen. Olemme tästä vuodesta sen itsellemme velkaa ja tasan tarkkaan sen ansainneet. Olemme taablanneet hiivatin hyvin, rohkeina ja päättäväisinä. Hyvä me! Taputan perhettämme päälaelle, selkään, olkapäille ja pyllylle kiitoksena ja kannustuksena, samalla hiivatin herkkänä. Samalla kiitän kanssamatkaajia, kiitos kuluneesta vuodesta! Otetaan uusi ja tuleva vuosi jälleen rohkeasti vastaan!

-No miksi? No siksi, että uusi vuosi on pian aluillaan ja matkamme kesken....