Meillä paistaa aurinko. Luonto antaa keväisessä pikkupakkasessaan parastaan. Valoa ja iloa. Samaan aikaan tunnen suunnatonta tuskaa jälleen yhden tuttavaperheen puolesta, suruviestin kuultuani. Jälleen, jälleen kerran, on yksi ihmisenalku pois. Kohtuutonta, epäreilua, raskasta, sairasta, satuttavaa, todellista, raivostuttavaa, voimatonta. Loputonta ja lohdutonta. Helpottavaa. Toivottavasti myös kaunista, kivutonta ja valoisampaa tämän lapsen puolesta. Mutta jälleen voin vain kuvitella kuinka särkynyt tämä perhe on. Ihan sirpaleina, hajallaan. Myötäeläminen on myös raskas laji, mutta pyrin olemaan mukana ja rinnalla sen minkä ihminen kykenee. Etäältä, viesteinä. Voiko kukaan auttaa todellisuudessa millään tavalla, mikä on tarvittava apu tuollaisessa tilanteessa. Tuki, rinnalla kulkeminen ja särkyneen kasassa pitäminen, edes jotenkin.
Tammikuun kontrollikeikalla ja lypissä Reetta oli viereisessä sängyssä Helsingissä, kun näitä kortteja jaettiin. Kortinjakaja kävi todella lähellä, satuttaa ajatellakin. Se on käynyt jo niin monta kertaa niin kauhean lähellä, että jälleen pelottaa suunnattomasti. Kaikki ja tämä todellisuus. Mielestäni on todella kohtuutonta, että lapset ovat kohteena. Sairasta ja satuttavaa. Viimeisen kuukauden aikana olen saanut kuulla suru-uutisia myös muualta, kaikkiaan nyt kolme tärkeää ihmistä on pois. Ei sinällään juuri minulle itselleni tärkeää, mutta ystävilleni tärkeää. Myötäelän heidänkin puolestaan. Mutta on erilaista suhtautua täyden elämän eläneen lähtöön, kuin meidän mittakaavamme mukaan ihmistaimen lähtöön. Toisaalta eihän sitä kukaan itse voi tietä, minkä pituinen oma käsikirjoituksemme on. Paljonko meille on annettu aikajanaa elettäväksi.
Enhän minäkään koskaan ennen tähän syöpätodellisuuteen siirtymistäni voinut kuvitellakaan tai siis päästänyt omaan tietoisuuteeni lapsia koskevia faktoja. Lasten syöpää ja rankkoja hoitoja, sekä niitä lukuisia menetettyjä ihmisten ja perheiden ikiomia lapsia. Pumpulissa ja tietämättömyyden hötössä kelluskelimme. Joo, korvatulehdusta on, voi kuinka kauheaa. Oksennustautia ja kahden päivän eristystä, sehän oli maailmanloppu. Nyt minulla on himpun verran muuttunut käsitys siitä mitä eristys, rankat hoidot ja maailmanloppu. Tottakai se särkee omaakin kuplaa, kun siihen on moinen tietoisuus ja faktat tungettu.
Tänään ja lukuisina muinakin päivinä haluan itselleni teroittaa, muistuttaa ja nähdä myös mahdollisuuksia. Jälleen kerran olen tajunnut ja puhunut itselleni, että jostakin ne onnistumis - ja paranemisprosentit tulevat. Eihän näillä valtavilla hoidoilla muuten olisi "katetta". Eihän muutoin koko huippulääketieteellä ja vuosia kestävällä tutkimustyöllä olisi käyttöä, ellei olisi myös onnistumisia. Paranemisia ja toivoa. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että meri raivoaa ympärillä, upottaa toisia, mutta itsellä on korsi jossa roikkua. Pysyä pinnalla. Hitsi, kuinka merisairas tässä samaan aikaan onkaan, mutta ei auta, on vain roikuttava siinä korressa. Samaan aikaan on suunnattoman kiitollinen siitä korresta, että se tuntuu suhteellisen jämerältä ja jaksaa pitää pinnalla, vaikka ympärillä myrskyää ja paikoitellen on liiankin tyyntä, pelottavan tyyntä.
Eilinen oli siis itselleni raskas päivä, samoin tänään tuntuu jatkuvan samalla fiiliksellä. Pasi komensi minut illalla systerin kanssa tanssikurssille. Neljä tuntia napakkaa jiveä ja fuskua. Nyt särkee siis sääriä. Ihan tuommoista inhimillistä ja hyvää särkyä. Sain nollattua surukuplaani nauttimalla tanssista täysillä. Itselle on tärkeä mittari, pystyykö keskittymään, oppimaan ja nauttimaan jostakin muusta, vai sumentaako todellisuus kaiken. Ei onneksi sumentanut, koska haluan joka ainoa päivä muistuttaa itselleni, että meillä on moni asia niin valtavan hyvin. Taas tänään sen tunnen, koen ja näen selkeämmin.
Tanssikenkänikin tarvitsee tänään suutaria, sekin on särkynyt. Särkymisiä on siis niin monenlaisia ja niin monilla mittasuhteilla. Sama sana ja niin monta tarkoitusta. Tollon varvaskin on särkynyt ja särkevä. Perjantaina kävimme eläinlääkärissä ja nyt menee antibiootteja kahdesti päivässä. Takajalasta oli kynsi irronnut ja varvas tulehtunut. Tollomme ei valita, vaikka oli railoilla, oli oma tyytyväinen itsensä. Varvas kehitti märkäpaiseen ja kasvoi kolmen kokoiseksi. Mutta saamme kissamme ehjäksi.
Särky ja särkynyt esiintyy siis tänäänkin arkisessa puheessamme ja ajatuksissamme sen sadalla tavalla. Pikkupakkanen jäädytti vedet pihalla ja nyt on kauniita särkyneitä jääpaloja pitkin pihaa. Niistä heijastuu valo, kirkas aurinko. Reetalle en ole tästä menetetystä ystävästä pystynyt kertomaan, sillä haluan että lapseni saisi olla mahdollisimman ehjä. En halua särkeä häntä nyt, tänään tai lähitulevaisuudessa yhtään enempää. Lapsemme on niin usein saanut valtavia iskuja ja railoja, jos voin jonkin iskun voimakkuutta vaientaa tai estää, haluan tehdä sen. Mutta lapsemme näkee, aistii ja ymmärtää puhumattakin niin paljon. Eilen tein osanottokorttia tälle perheelle, Reetta heti kysymään mihin tarkoitukseen ja kenelle... Sanoin kortin epäonnistuneen ja piilotin... Mutta neiti olisi halunnut sen epäonnistuneenkin nähdä. Pian kaksi vuotta sitten Reetta kirjoitti runon Taivasystävä. Minulle se kertoi jotain lapsen oivalluksesta, tunteesta, että silloin yksi ystävä menehtyi. Sain kuulla myöhemmin, että ajankohta oli juuri tuohon aikaan. Mistä lapseni sen tiesi, kuinka hän sen kykeni tuntemaan. Minusta tämä on kaunis, ihan tällaisena alkuperäisenä raakileenakin. Puhutteleva. Taivasystävään on nykyisin myös sävel, useampi säkeistö ja se on todella koskettava. Mutta erittäin valoisa ja kaunis.
Valoisaa mahdollisuuksien päivää kaikille.
TAIVAALLA SINUT NÄIN,
AINA KATSOIN YLÖSPÄIN.
JA KUN ALASPÄIN MÄ KURKSITIN,
SÄ OLIT SIELLÄKIN.
OOT YSTÄVÄ AINOA,
TUOT TIELLENI VALOA.
OOT MULLE SÄ NIIN TÄRKEÄ,
EN TAHDO SYDÄNTÄNI SÄRKEÄ.
Reetta 2012, tähän kuuluisi kuulemma olla sävelkin…
Niin hiljaiseksi vetää. Matkaa pitää jaksaa jatkaa, vaikka voimat hiipuneet ja toivo pirstaleina. Kohtuutonta. Paljon lohdutuksia ja lämpöä menetyksen kokeneille ja särkyneille.
VastaaPoista