KAIKENLAISTA

Yritin latailla useampana päivänä kuvamaistiaisia, mutta se ei vain onnistu. Joten naputtelen siis kaikenlaisia maistiaisia tekstien muodossa. Toivottavasti ohjelma ei niitäkin sensuroi, argh!


   Halusin latailla tänne hiihtolomamuistokuvia, värikkäitä, keväisiä ja iloisia. Sellaisia hauskan hömelöitä, niin kuin lapsemmekin. Otimme hiihtolomallemme loppukirin pilkkireissulla. Ajoimme päiväseltään enoni mökille ja tutulle järvelle. Jännitystä aiheutti loppumatkan peilikirkas tie, metsäautotie. Olin tietty ratissa, kun auto alkoi leijumaan. Se leijui, liiteli, kävi poikittain ja hiimaili ihan itsekseen. Meni ohjaamatta, kaasuttamatta ja miten sattuu. Siinä vaiheessa lapset huusivat, kiljuivat pelosta ja jännityksestä. Lopulta kiljuin minäkin ja annoin ajovuoron suosiolla Pasille. Vähemmän tohelolle. Mikäli autossamme olisi ollut pelastusliivit penkkien alla, olisivat tyttömme ne tasan päällensä laittaneet. Sillä he näkivät tulvivia ojia ja kanavia joka puolella. Paluumatkalla Verna istui pipokin syvällä päässä, jos vaikka pitää hypätä vauhdissa, niin on hyppyvalmiina... Kyllä se auto Pasillakin leijui, vaikka hänen tilannenopeutensa oli huomattavasti alhaisempi kuin minulla. Sillä peilikirkkaus oli todella kammottava. Mutta perille päästiin.
   Sain jälleen tuntea tuon peilikirkkauden ja tilannenopeuden omassa kropassanikin. Vedin jäällä sellaiset lipat, että. Olin selälläni alta aikayksikön pitkin pituuttani, kaikki liikkuvat osat levällään ja litimärkänä. Olihan jälleen lapsilla hauskaa, ja nauravat vieläkin lennolleni. Toisaalta on jännää, kuinka nopeasti kaikki aina tapahtuu. Ja kuinka ilmalennon tehnyt pipo oli vieläkin nopeampi, kun ehti laskeutua jäälle ennen päätäni. Kehuskelin siinä "notkeaa ja elastista tanssijan vartaloani", sillä en satuttanut itseäni. Vaikka siinä olisi voinut käydä huonomminkin. Toki iltasella alkoi tuntumaan tärähdyskipuja koko kropassa.
   Pilkkionnea ei oikein ollut, mutta happea ja liikuntaa saimme. Koirammekin olivat likomärkiä ja lopen uupuneita, kun kotiin pääsimme. Maanantainakin vielä nukutti elikoita, sillä peilikirkkaalla juokseminen on rankka laji. Juokseppa itse jokaisen potkukelkan tai moottorikelkan perässä haukkuen. Jokaista pilkkireikää haistellen. Jokaisen sintinkin tutkien. Kellien ja metsässä möyrien. Kun pitää osallistua kaikkeen ja olla joka paikassa, uteliaisuuttahan se. Aitoa koiramaista mielenkiintoa. Ihmetystä aiheutti myös joutsenparit, jotka järven yllä lentelivät kiljahdellen. Lastemme mielestä luonto haisee jo ihan  pääsiäiselle, sillä kevään merkkejä on paljon aistittavissa. Saimme kuitenkin "saaliiksi" muikkuja, joita olemme savustaneet ja paistaneet pitkin viikkoa. Eli pilkkireissu tuoksuu yhä kodissamme, muikkujen muodossa.


   Olen myös nähnyt unia. Voi pojat, minkälaisia. Olen nukkunut kuin tukki, mutta unimaailma on ollut todella monipuolinen. Ja kaiken kukkuraksi muistan niistä aika paljon...
Usein olemme olleet sairaaloissa, jopa sairaalapainajaisten muodossa. Ne eivät ole kivoja unia ne. Ahdistavia, kipeitä ja pelottavia. Monissa sairaalaunissa olen tajunnut sen, että saamme olla ikään kuin ulkopuolisina, kävijöinä vain. Mutta se sairaalatodellisuus on nähtävissä lasiovien ja ikkunoiden lävitse. Pystyn aistimaan muiden pelot ja tunteet asian yhteydessä. Lähinnä koen kauhua niiden perheiden puolesta, joilla kaikki on alussa, edessä ja tuiki tuntematon matka alkupisteessä. Tärkeintä näissä unissa on viestinä itselle ollut se, että selviämme pelkillä käynneillä. Saamme olla tavallaan ulkopuolisia. Haluan niin jo ulkoistaa meidät jatkuvasta sairaalamaailmasta, sitähän se tavallaan onkin nykyisin polikäyntien muodossa, piipahduksia. Mutta jokaisella kerralla saamme kuitenkin maistaa tätä todellisuutta ja tiedostamme kaiken koetun. Tiedostamme yhä tulevat tutkimukset ja epävarmuuden. Ne ovat meidän tunnemuistiimme ikiajoiksi hakattu. Alitajuisesti kait stressaan jo tulevia vuositutkimuksia. Mitä niillä on kerrottavaa meille, lapsestamme ja tilanteestamme. Vaikka toisaalta olen erittäin luottavainen ja tyyni, se ei aina yöllä tunnu siltä. Toisaalta taas, enpä ole kauheammin sairaalajaksoilla nähnytkään sairaalapainajaisia, sillä mehän olemme eläneet sitä todeksi. Se on ollut elämäämme ja arkeamme, eikä painajainenkaan ole aina niin paha kuin sen hetkinen todellisuus. Kauheaa, mutta ne on ollut elettävä. Koettava. Aamuisin olen jotenkin huojentunut, että se olikin unta. Ennen se olikin kauheaa tajuta unen jälkeen, että se onkin todellisuutta ja painajainen on sitä päivää. Tämä sävyeron havaitseminen on itselle todella tärkeä seikka.
Olen unissani harjoitellut myös tanssia. Taivuttanut tangossa habanera-taivutuksia, viipyillyt askelissa. Tehnyt napakoita rock-käännöksiä ja kannatellut käsiäni. Pidentänyt kaulalinjaa ja venyttänyt askelta. Kuunnellut rytmiä, laskenut tahtia. Nämä eivät suinkaan ole painajaisia, ne ovat opitun kertausta ja sisäistämistä, kokonaisvaltaista kropan ja tanssin hallintaa. Muka kehittymistä. Mutta aamuisin, tunnen oikeasti tanssineeni, sillä kyseiset lihakset ovat huutaneet hoosiannaa. Tietty tämä johtuu myös viime viikon lukuisista tanssitunneista ja samojen lihaksien rysäytyksestä jäälle, varmaan vinkuvat siitäkin syystä. Lihakset ilmoittavat olemassaolostaan. Sunnuntaina ehdin vielä uuden tanssikoulun tunneille. On jännä tajuta ja yrittää saada osaamansa askeleet tanssiin oikeaan aikaan. Kun ne on jossakin hidastetussa filmissä, eikä sillä oikealla tahdilla. Selitin sille opelle, että tiedän kyllä missä virheet ovat ja kuinka ne kuuluisi tehdä, kykenen sanomaan mikä meni pieleen, korjaamaankin asian, mutta ne eivät vain tule tehdyksi kun piuhat ovat liian pitkät käskystä ja oivalluksesta raajan heilahdukseen. Rätkätin tietty päälle. Siihen tämä uusi opettaja sanoi, että on tärkeää kun kykenen näkemään omat virheeni, korjaamaan ja hakemaan oikeaa liikettä ja ennen kaikkea nauramaan makeasti päälle. Sillä tämähän ei saa olla liian vakavaa ja oppiminen on pitkä prosessi. Kuulemma kymmenen tuhatta samaa toistoa, ennen kuin voi sanoa osaavansa... Eli matka tanssin pyörteissä jatkukoon...
Yhdessä unessa oli sen sata projektia taas päällekkäin. Yksi siskoistani synnytti toisen systerin remonttirytinöiden ohessa tyttövauvan. Siinä tapetoitiin ja maalattiin koko suvun voimin. Sitten he järjestivät ristiäiset kesken remontin. Lapsen nimi oli vain hukassa, keksimättä. Minä tietty aloin riimittelemään nimiä ja lähetin sen kymmenen versiota sähköpostilla maisteltavaksi. Muistan ehdottaneeni Alli-nimeä. Sain kuulla kaikista herkullisista juustokakuista ja leivoksista, joita ristiäisissä tarjottaisiin. Heti kohta saimmekin viestin, että pappi kävikin jo ja nimi annettiin, myöhästyimme. Tytöstä tuli Rosamunda Lapislatsulia, kutsumanimeltään Rosita. Minä ajattelin sen olevan uuniperunan nimen, eikä lapsen nimen. Sitten ajattelin tuon toisen nimen olevan Juha Tapion levyn nimen, enkä voinut kuvitellakaan, että se olisi ihmisen nimi. Sitten minua hävetti ehdotukseni Alli, jos he hakivatkin hiukan eksoottisempaa nimeä. No, saimme juustokakut remontin sekaan ja homma jatkui keskeytyksittä... Kaikki puhalsivat yhteen hiileen ja homma luisti. Sellainen on meidän perhe!
Viime yönä sain olla yhden syöpätutkijaperheen retkellä mukana. En muista miksi ja missä. Muistan vain, että katsoin auton ikkunasta tuttuja rakennuksia, sain kuulla niistä tarinoita. Osa matkasta mentiin veneellä, vähän niin kuin Venetsiassa. Yllättävän monesta rakennuksesta minullakin oli oma tarinani, muistikuvani. Liekö liittyneet kuukausiin, jotka olemme viettäneet Helsingissä sairaalamiljöössä Reetan siirtojen aikana. Sieltä yhteydestä tämä perhekin on mukaani jäänyt. (Joko tunnistit itsesi?) Yksi vävyistä tenttasi minun koulutustani ja mitä teen moisella perheen yksityisellä retkellä. Minä selitin jälleen silmät soikeena olevani huuhaa ja kutsuttu. Paljon oppinut, mutta vähän koulutettu. Heidän tyttärensä hiukset olivat napakasti värjätyt, toinen puoli violetti ja jakauksen kohdalta muuttui hopean harmaaksi. Malli oli napakka polkka. Perheen äiti höyrysi jälleen jotain omintakeista ideaansa ja isä yritti ymmärtää mistä on kyse. Minä tietenkin peesasin ja ymmärsin äidin ideoita, autoin toteutuksissa. En muista pääsimmekö määränpäähämme, mutta uni oli hauska;-) Kiitos retkestä!


   Sitten unimaailmasta tähän päivään. Reetalla kävi juuri opettaja ja nyt Reetta tekee kuvistyötään. Sain opettajan aikana jälleen siivottua tämän huushollimme. Eilen siivosin oikeastaan koko päivän. Kevätaurinko on aika raaka, sillä se näyttää turhankin selkeästi pölyt ja hiput. Pasi on saanut pihamme Fannyn avustuksella jo todella hyvälle mallille. Jotenkin outoa tehdä kevättöitä pihalla jo maaliskuussa. Kärryssä on valtava kasa oksia ja pensanraakileita. Nyt sai kyytiä ruusuangervomme ja villapajumme, joka juhannusmyrskyssä katkesi. Jostain syystä unessani tuo ruusuangervokin muuttui vadelma-angervoksi. Villapajun katkeaminen minua harmittaa, mutta pajukasvithan versovat uutta. Eilen kuivatin jo pyykkejä pihalla, se on yksi kevään kikseistä. En vain ole sitä aikaisemmin tajunnut, kun olen sisäisesti yhä talvessa. Tänään ulkona on melkoinen myrsky, joten eipä paljon kannata naruille ripustella. Myrsky on repinyt peitot havujemmekin päältä, jo moneen kertaan. Nyt teen ruuan ja tunnin päästä Reetta menee katsomaan taululle paikkaa. Reetta sai jälleen hämmentävän maalauspyynnön, jonka toteuttaa mielellään. Neidillä on jo vaikka mitä visioita senkin suhteen. Selittää käsillään ja kertoo mielikuvistaan suu vaahdoten.
  Eilen meillä kävi ammattilaisia juttelemassa koko perheelle, jo ihan siitäkin syystä, että välillä on hyvä tsekata koko perheen mielenlaatu, tunnelma, kohdata kokonaisuutena ja kuulla kuulumiset. Tai siis hehän ohjasivat tilannetta ja teimme "korttitemppuja" itsestämme ja toisistamme kertoen, ei meitä sen kummemmin jututettu, homma eteni itsekseen. Olenhan lukuisia kertoja sanonut, että tsekkaukset pitäisi olla osa hoitokaaviota ja koskea koko perhettä. Lapsen sairastuminen "sairastuttaa" koko perheen ja on tärkeää että ammattilaiset antavat mielipiteensä ja asioihin puututaan ajoissa. Tilanteemme ja kokonaisuutemme ei aiheuta huolta ammattilaisissa, se oli jälleen kerran hyvä kuulla. Itse me vanhempina moista käyntiä halusimme ja ehdotimme. Se oli meidän pyyntömme. Emme tietenkään kertoneet pimuille vierailusta etukäteen, sillä sehän ei ole kiva, eikä odotettu juttu. Homma sai jälleen komiikan piirteitä ennen ja jälkeen vierailun. Yksi karkasi pyörällä ja Pasi ajoi sitä omalla pyörällään ympäri kyliä kiinni. Sana levisi, ja toinen linnoittautui vessaan, aikoi kakata niin pitkään kuin vieraat on. Yksi piti raahata sylissä pöydän ääreen. Hommahan repesi jälleen kun vieraat lähtivät, saimme kuulla kunniamme ja tiedostaa tyhmyytemme. Aika jännä havainto oli Reetan lausumana se, että lapset luulevat että heidän tyhmyyttään mitataan moisella käynnillä. Siitähän ei ole kyse, vaan siitä onko kyseiset kokemukset ja vuodet vaikuttaneet lastemme käyttäytymiseen traumatisoiden tai pelkoja jättäen. Niitä haluan avattavan ja niihin puututtavan, mikäli tarpeellista. Vaikea noilta meidän tytöiltä on tyhmyyttä mitata, sillä he ovat loistavia oppilaita ainakin koenumeroiden ja oppimisen suhteen. Enkä ole tiennyt että ruotsinkin koenumero voi olla peräti 10++, siitä on paha parantaa. Oli hauska huomata, kuinka hyvin toinen toisemme tunnemme ja sen korttitempun aikana nauroimme lukuisia kertoja. Siis ihan kippurassa ja hirnuen. No lapsemme ovat selviytyjiä ja todella rohkeita naisenalkuja, tosin vanhemmiltakin viime vuodet ovat vaatineet kanttia. Tilanne siis voisi olla paljon ja monin kerroin pahempikin, vaikka käsittelemme yhä kulunutta ja koettua kukin tavallamme. Mutta suuntana on yhä se, että se on taakse jäänyttä ja suunta on eteen päin. Nokka kohti tuulta, pienin ja tärkein askelin. Yhä nöyrästi ja kiitollisesti. Mutta nyt sitä sapuskaa kehiin, kohta saapuu nälkäinen työläinen...
Tsao!