NAISTENPÄIVÄ

Ainakin meillä ja tänä aamuna asia on ihan konkreettinen. Naistenpäivä. Pasi on ainoa miehenpuoli, joka räpiköi tässä laumassa. Kamareissamme uinuu naisenalkuja, raakileita, minä varmaan olen jo sellainen puolikypsä. Toivottavasti en kuitenkaan vielä ylikypsä nainen. Eli kamareissamme uinuu omat neljä raakiletta, lisänä kaksi serkkuraakiletta. Eli konkreettisesti, meillä on naistenpäivä.
   Luin jostakin, että on olemassa miestenpäiväkin, olikohan se loppuvuodesta. Muistaakseni 19. päivä loppuvuotta, taisi olla lokakuuta tai marraskuuta. Enpä ala tarkistamaan, mutta tasapuolisesti, hyvä näin. Eilen Pasi kokkasi typyjen kanssa naistenpäivän kunniaksi hyvää lihaa, kanttarellikastiketta, perunoita, salaattia, parsaa ja punaviiniä. Minä sain pysyä pois keittiöstä. Kattaus oli kaunis, paikkakorteilla, viinilaseilla ja kynttilöillä. Hyvä veto, kiitos vielä.


   Naistenpäivä, laittaa miettimään tätä kasvatettavaa laumaa. Millaisia tulevaisuuden naisia kasvatamme, luotsaamme maailmaan. Moniko asia on heijastuma itsestä, perinne tai missä kohtaa muutos alkaa. Onko muutos hyvää, riittävää, tarvittavaa, satuttavaa, oikeaa vai mitä. Itse olen saanut varttua tabujen ja vahvan uskonnollisuuden ympäröimänä. Se on jättänyt jälkensä ja pistää räpiköimään entistä hanakammin. Olemmekin systerin kanssa sanoneet olevamme myytinmurtajia monissakin asioissa. Kuinka murtaa tietyt sota-ajoiltakin perityt, sukupolvilta toisille siirtyneet tavat ja tabut. Monenko asian näemme tarpeelliseksi muuttaa oman sukupolvelmme aikana. Muutos ei aina ole helppo, eikä suinkaan itsestäänselvyys. Mutta mielestämme suunta on kuitenkin oikea.
   Pyrimme kasvattamaan tasa-arvoisia, rohkeita ja itsenäisiä naisia. Sellaisia, joilla on lupa omiin mielipiteisiin, tunteisiin ja omiin ratkaisuihin. Pyrin myös olemaan lapsillemme esimerkki, rohkea ja tarttuva leijonaemo, joka uskaltaa puolustaa ja kyseenalaistaa asioita. Pyrin kertomaan ja opettamaan naiseutta, elämään, kokemaan ja puhumaan kaikesta mahdollisimman avoimesti. Sivistyksestä nyt ei välttämättä kohdallani ja opetuksessani ole kyse, sillä olen välillä todella yleissivistymätön, mutta arjen oivaltaja luulen kylläkin olevani. Niin ja aika rohkea murtamaan niitä myyttejä, joissa itse saimme kasvaa.
   Perheessämme ei ole erikseen naisten- tai miestentöitä. Ihan yhtä lailla kykenemme molemmat vanhemmat pyörittämään arkea, toisin kuin muutama sukupolvi taakse päin. Imuria, moppia, tiskikonetta, pyykkikonetta, kattilaa ja hellaa osaamme käyttää kaikki. Arjessamme minä olen se yleissiivooja, huithapeli, joka tanssii imurin kanssa ja huuhailee siinä samalla. Heiluttaa rättiä, vaihtelee verhoja, sohvatyynynpäällisiä, vetää reseptit ja ideat hatusta ja jakelee pikkareita oikeisiin osoitteisiin. Pasi on taas se syväsiivooja, likakaivojen höyrypesijä ja reseptien avulla kokkaaja, mittareiden mies. Pasilla on moneen asiaan selkeä yleissivistys ja tietotaito, minulla taas yleissivistymätön taitotieto. Pasi oppii lukemalla, minä tekemällä. Näin on esimerkiksi kaikki laitteet, koneet ja vehkeet. Seuraan sivusta tai kokeilen, en minä mitään ohjeita kykene opettelemaan. Jostain kumman syystä mielessäni on pyörinyt nykyisen automme pissapoika, minulla ei ole tällä hetkellä hajuakaan missä se on, tilavuudesta tai edes siitä miten konepellin saa auki. Varmaan se tankki kuitenkin on konepellin alla. Mutta osaan ajella autolla täyttä häkää, uskaltaudun kaikilla keleillä liikenteeseen ja osaan käyttää piippaavia tutkia hyödyksi. Vastikään tungin ilman ongelmia ison tila-automme yhteen parkkiinkin, jopa yksi miehenpuoli taitoani ihmetteli. Enkä minä ollut moksiskaan, sinnehän se sujahti. Samoin joulunaikaan ruuhkissa, soljun pois tiehensä parkkipaikoilla ja muualla, sain siitäkin kommentin kuinka uskallan ja mahdun autollamme. Ei mitään ongelmaa uskalluksessa, senkun kääntelee rattia ja seuraa peilejä. Kerran taas oli pakko räpsyttää ripsiä ja heittää avuton blondivaihe kehiin, kun olemme Reetan kanssa menossa sairaalaan. Oli surkea keli ja pissapoika olikin tyhjä. Enkä tiennyt kyseisiä asioita, niin kuin sitä tankkia tai vipua, kuinka konepelti aukeaa. Mutta sain ripsilläni ja avoimella avuttomuudellani miehet tuosta vain auttamaan. Kyllä heidän egonsa sai nostetta. Niin ja onhan tässä noin puoli vuotta sitten tapahtunut se tankkausvirhekin, josta pääsin osittain ilman suurempia traumoja ihan vain heittäytymällä avuttomaksi, bimboksi ja naiseksi ennen kaikkea. Siinä muutaman miehen ego tasan pönkittyi, kun ajattelivat jollakin miehellä olevan noin yleissivistymättömän vaimon. Lähinnä ne varmaan säälivät Pasia.


   Menneisyydessä, kun naistenpäivää vasta lanseerattiin tietoisuuteen, sain ruusun. Yhdellä ujohkolla poikamiehellä ei ollut omaa naista, joten kaverit painostivat ostamaan ruusun minulle, hyvälle kaverille. Sain sen töihin punastellen ja kavereiden virnuillessa. Minä tietenkin isoon ääneen ylivuolaasti kiittelemän ja uhkumaan ylpeyttä kun saan olla hänelle oman naisen korvike. Kehuin Pasillekin elettä, niin ja vanhemmilleni, jotka olivat lapsiamme silloin hoitamassa. Taisi sille poikamiehelle jäädä siitä ikuiset traumat ainakin sillä hetkellä. Tosin tästä on säilynyt ystävyytemme aikana perinne, joka pulpahtaa vuosittain esiin ja jota kumpikin odotamme. Laitan aina tekstarin, että olen yhä käytettävissä korvikkeena, jos tarvii naistenpäivänä naista. En ole sen koomin ruusuja kyseiseltä kaverilta saanut, hän on onnellisesti naimisissakin tällä hetkellä. Mutta perinne elää. Jopa muksut tietävät kysellä ja muistuttavat minua. Samoin vanhemmistani se on yhä hyvä juttu, hauska muka. Niin, sopii miettiä olisiko entisaikojen naisilla ollut pokkaa moista tehdä tai kuinka se olisi luokiteltu. Välillä tuntuu, että jopa vanhemmillamme on hauskaa, kun näitä tabuja rohkenemme rikkomaan.


   Olen myös sitä mieltä, että miehet ja naiset ovat eri planeetoilta. Kyllä olen pitkän avioliiton aikana saanut sen useita kertoja huomata. Karahtaa karille tuon tuostakin saman asian erilaisten käsittelytapojen kannalta. Putkiaivot vastaan kukkakaaliaivot. Minulla ehkä vielä parsakaaliaivotkin siihen samaan sekoitettuna miehen tosi lyhyellä putkiaivoisuudella. Kyllähän se on välillä vääntämistä. Hoijaa. Ja jos ei väännä, niin johtopäätökset löytyy aikojen saatossa eri pallonpuoliskoilta. Ja sitten kun minulla on tavoite murtaa näitä tabuja ja toinen tahtoo vaalia putkiaivoisuuden ja tabujen perinnettä. Onneksi lapsistamme on kasvamassa aika laaja-alaisia ja kyseenalaistavia nuoria naisia. 655555555555tui8777777. Tollo hyppäsi näppäimistölle;-) Mietin useinkin, millaisen perinnön lapsillemme haluamme antaa. Enkä nyt todellakaan perinnöllä tarkoita omaisuutta, vaan henkistä pääomaa. Tollolla on todella sympaattiset aivot. Tässä se puskee minua poskeen, kehrää ja tillottaa hurmaavasti. Ihan poikamiesunelmakollikissa;-) Mutta olemme yhä oppimassa ja opettelemassa erilaisuuttamme, hyväksymässä ja ennen kaikkea ymmärtämässä. Toki kauhea tempoiset kukkaparsakaalit on välillä todella lujilla, kun yritän karsia ajatusmallia putken tasolle, vetää johtopäätöstä typistetysti. Toisaalta se on vähän niin kuin kirjoittaminen. Yleensä kirjoitan runsaasti, rehevästi ja rönsyilevästi. Runouden myöstä olen oppinut ja opettelen yhä maalamaan sanottavani typistämällä, vähäeleisesti. Sekin on koukuttavaa, mutta olen kehityskelpoinen, uskoisin. Olen aina kadehtinut ja ihmetellyt ihmisiä, jotka kykenevät hillittyyn vähäeleisyyteen. Mutta kaivamalla itsestäkin sellainen löytyy. Et ehkä heti usko, mutta löytyy se.
   Mitä tähän kirjoittamiseen tulee, niin olen naputtanut muutaman päivän kone höyryten. Faktaa sekoitettuna fiktiolla, rajoja häivyttäen ja mielikuvituksella leikitellen. Se on todella kivaa. Pasi ja tytöt olivat yhden yön jopa pois kotoa, joten taoin taukoamatta aika paljon. Kuusi tuntia mennä vilahtaa tuosta vain. Samoin hiihtoloma on helpottanut uppoutumistani. Tajusin aamulla, että olen kirjoittamassani tekstissä käsitellyt myös näitä nyt käsittelemiäni asioita, ne ovat aina ajankohtaisia. Naistenpäivä on joka päivä. Olen myös kirjoittanut runoja, harjoitellut erilaisia rakennerunokaavoja. Haikua, tankaa, dodoitsua, sedokaa, nagauta ja muutamia muitakin. Eli kirjoitan ensin tarinan, typistän sen vaikka puherunoksi, siitä viilaan sitten näitä muita rakennerunoja ohjeiden ja kaavojen mukaan. Yrittäen löytää kuhunkin kaavaan tarvittavan sisällön ja tavumäärän, maalailla silleen vähäeleisesti ja sanoilla leikitellen. Jättekivaa. Mutta se vie aikaa ja vaatii uppoutumista.

   Lapset toivat tuliaisiksi minulle kauniin vihon. Reetta oli sen minulle halunnut ostaa. Se on kovakantinen ja kuvitukseltaan värikkään naivistinen, ihan näköiseni. Puita. Sisällä on teksti: "Ihanalle Äidille toivoo Reetta (sydämiä) Tämä vihko on tarkoitettu vain hyville asioille!"
   Tästä aasinsilta Reetan tunnepäiväkirjaan. Raivarit ovat helpottaneet huomattavasti ja olemme saaneet kirjata paljon hyviä asioita ja hymynaamoja kansien väliin. Toki muutama nyrkki-itku-potku-raivarikin on piirretty. Yksi pahimmista jysäreitä oli jälleen, kun toiset palasivat reissusta. Reetalle on aika raskasta aina tuo kun annamme luvan poistua eristyksestä ja annamme maistiaisia normaaliudesta, siis rikomme opittua eristyskaavaa. Sen jälkeen tahtoo paukkua aika rankasti. Silloin tämä äitinainen kyseenalaistaa kaikki oppinsa ja itsetunto kolisee pöydän alle. Kyyti on kylmää ja neidin sanavarasto on kammottava. En kirjoita, enkä kerro mitä raivotar sylkee tulemaan, sillä herkimmät pökertyisivät. Pian minäkin leimautuisin opetuksineni ja kasvatuksineni avuttomaksi. Pian koppihoito vilahtaisi. Tärkeää on mielestäni kuitenkin se sanoma, mitä Reetta raivonsa suojissa sylkee rivien välistä tulemaan. Reetta ei koe olevansa normaali, ei normaalia lapsuutta kokenut naisenalku, siitä on joka ainoa kerta muistutuksena peilikuvassa näkyvät kiharat, kauniit, kadehditut, ruskeat hiukset. Ne eivät ole vieläkään omat, sillä lapsemme sielu on yhä piikkisuora blondi. Peilikuva muistuttaa jatkuvasti koetusta ja eletystä. Kivusta, pelosta, kaikista niistä tunteista mitä haluaisimme jo unohtaa. Tunteista ja kokemuksista, jotka haluaisimme kieltää, mutta ne ovat ikiajoiksi meihin piirretty, suorastaan hakattu, syvälle sieluumme ja nahkaamme tatuoitu. Ne eivät lähde pesemälläkään, eivät hinkkaamalla, ne voi peittää, mutta ne on ja pysyy lähtemättöminä. Kulkevat aina mukana, välillä hieman haalenneina, mutta välillä asiat nousee kivuliaina pintaan. Arkana, vereslihalla ja satuttaen.
   Toinen maistiainen tästä todellisuudesta on vauvarokko. Reettahan sairasti sen vapun aikaan Helsingissä, toisen siirron yhteydessä. Niin ja tietenkin silloin ollessaan vauva ja entinen normaali lapsi. Tällä viikolla yksi serkuista saavutti ensimmäisen vuoden iän. Synttärit oli suunnitteilla tälle päivää. Sankarille puhkesi korkea kuume ja nyt hän kukkii vauvarokossa. Soitin tietenkin heti viisaamille ja kerroin synttärisuunnitelmista. Sain suoran ja napakan vastauksen ehdottomasti jättää menemättä synttäreille. Koska kukaan ei voi tietää tai sanoa onko Reetan romutetulla immunologialla mikä taipumus. Yleensä vauvarokko tulee vain kerran, mutta Reetan tapauksessa mikään ei välttämättä mene kuin yleensä. Eli siinä mielessä eristys on yhä ja aina vain todella perusteltua. Samalla itselle iski myös morkkis, kun olen päästänyt neidin elokuviin, hotelliin ja shoppailemaan nyt hiihtolomalla. Minun pitäisi pysyä aina ja vain kurinalaisena ja totella. Vaikka se aiheuttaakin pikkunaisessamme jatkuvasti kapinaa ja raivareita. Tätähän tämä meidän naiseutemme on.


   Naisenalut nukkuvat yhä, mistä tuota unta riittää? En tosin tiedä milloin ne nukahtivat, sillä nukuin kuin tukki itse. Oli sellainen passeli meteli, johon urvahdin.Tuttu ja turvallinen, kotoisa ja naurava. Illalla kuuntelin tuon lauman juttuja ja seurasin hiukan vierestä, on siinä melkoinen parvi kasvamassa. Voi elämä, mitä noista kasvaakaan ja minkälainen vääntö noista vielä löytyykään. Poikapolot, tulevat miespolot. Kannattaisi ehkä alkaa sitä putkea jo pidentämään ja ajatusmalleja laajentamaan, jotta pärjää tulevaisuudessa noiden tulevien tämän sukupolven naisien kanssa.
   Tässä välissä pukeuduin, kävin nakkaamassa Pasin töihin. Tajusin jälleen naiseuteni, sillä pukiessa piti kurveissa hidastaa. Auton ratissa tein myös oivalluksen siitä, että naiseus on tavallaan kombo. Ilman miehiä ei ole naisia ja ilman naisia ei ole miehiä. Kombohan se, en tosin yleissivistymättömänä naisena tarkkaan moista määritelmää osaa selittää, mutta kombolta se kuulostaa ja maistuu. Hyvää naistenpäivää kaikille, myös miehille!


P.S.
Lisäilen tähän muutaman aihepiirin, joita nämä heräilevät naisenalut käsittelevät...


-Miten taivas on sininen, jos kerran avaruus on musta?
-Huippumalli-haussa leikissä tehtävänä oli keksiä biisi itsestä... Sain kuulla muutaman räppiversion.
Tytöillä, siis tällä porukalla on oma tyttöbändi "Munattomat", he vetävät ilman säestystä omia sanoituksiaan, tanssivat ja hytkyvät mukana. Tämä kokoonpano on ollut jo useamman vuoden, välillä kuuntelen tekstejä naama punaisena, voi mitä lyriikoita.
-Ensin puhutaan Kiinan kansantaloudesta ja seuraavassa käännöksessä pelataan muistipeliä.
-Joku juoksee Vieno korissa ympäri huushollia, kissa on kuulemma avaruusmatkalla.
-Munavoi, tuleeko siihen muuta kuin munaa ja voita?
-Vesilätäköt olivat siinä peikkoleikissä meriä: Määmeri, Käpymeri, Oravameri..., niihin me hypittiin kumpparit jalassa.
-Kakkajutut ovat omaa luokkaansa ja se naurun määrä.
-Kikattaa voi mistä tahansa, eikä imurointi kiinnosta ketään.
-Hiukset ovat takussa, mutta se ei haittaa tänään, kun on serkkuja. Musta harja on taas hukassa, mutta äiti ei ole tyhmä.
-Jauhelihakeittoa on kotitaloustunnin kotitehtävän mukaan muutama litra kaapissa. Nyt sekin tehtävä on tehty.
-Pilkille tekisi mieli, mutta kestääkö jäät? Onko missään edes jäitä enää?
-Leikkimisen taito ja heittäytyminen, lapsenmieli. Minusta on tärkeää, että nämä raakileemme, naisenalkumme osaavat yhä olla myös lapsenmielisiä ja leikkiä. Tavallaan ollaan jo muka isoja ja seuraavassa käännöksessä heittäydytään leikkiin ihan lapsen innolla. Voi kunpa he kykenisivät tuon luonteenpiirteen ja ominaisuuden säilyttämään naisenakin. Aidon lapsenmielen ja naurun;-)!