Räntää satelee ja huominen laskiainen lähestyy. Viikonloppuna meillä oli systeri muksuineen ja kokkasimme kaikkia ihania herkkuja yhdessä. Fannyn nimppareiden kunniaksi teimme laskiaispullia, jotka kuulostivat jossakin välissä jopa laiskiaispullilta. Eli olkoon nyt siis laiskiaispullia, lomaviikon kunniaksi.
Arvasin, tiesin ja odotinkin, että sohaisen ampiaispesää noilla HPV-ajatuksillani. Tiedän, että jokaisella on siitä olemassa mielipide, joillakin jyrkästi vastaan ja joillakin yhtä jyrkästi puolesta. Minähän suhtaudun suhteellisen laput silmillä niihin haittoihin ja median levittämään aihepiiriin jo ihan siitäkin syystä, että syöpää on käsitelty meidän perheessämme viimeiset kolme vuotta aivan ihmiskiintiön täydeltä. Ja tottahan toki nämä kaikki huippuosaajat ja neuvonantajat ovat olleet syöpälääketieteen huippuosaajia, joten katsantokanta varmasti on siitäkin syystä tietyn suuntainen. Mutta näin suppeasta omasta näkökannastani ajateltuna, haluaisin kaikkia syöpiä varten syöpäehkäisypiikin. Ettei kukaan, koskaan, milloinkaan joutuisi enää sairastamaan tällaista sairautta, kuin minkä oma lapseni on joutunut läpikäymään. Haluaisin ehkäisypiikin myös sodille, kateudelle, levottomuuksille, pahalle mielelle ja vaikeuksille.
Toki asetan monta kertaa muulloinkin kysymykseni niille, joiden tiedän tukevan omaa jo valmista ajatusmaailmaani. Viime vuosina olen oppinut tunnistamaan ihmiset, lääkärit ja läheiset, joilta mitäkin kysyn. Keneltä lääkäriltä kysyn lemmikkieläimistä, niiden hankinnoista ja asumisesta samassa huushollissa sairaan kanssa. Kun tarvitsen omille huuhailuilleni lisää potkua, suuntaan kysymykseni toisille saman henkisille. Jos haluan, että intoni lannistetaan ja pudotetaan maan kamaralle ja nopeasti, tiedän keneltä kysyä. Jäitä on hatussa ja nopeasti. Samaa olen sanonut Pasillekin lukuisissa asioissa, kun jokin jahkailututtaa. Soitappa sille ja sille, jos haluat lisätä vettä myllyyn ja innostaen saada kannustusta. Tai jos haluat, että visiosi kyseenalaistetaan ennen kuin edes saat visiotasi ulkoistettua, soitappa sille ja sille... Eihän tuo Pasi aina tykkää, kun osaan jo ennakoida vastaukset.
Välillä lueskelen entisiä tekstejäni, vuosien varrelta. Haluaisin unohtaa tietyt jaksot ja yritän alitajuisesti pyrkiäkin niiden unohtamiseen. Mutta jonkin kirjoittamani lauseen luettuani tunnemuistini riuhtaisee esiin kaikki kipupisteet ja olotilat. Ne ovat todella vahvoja, ravistelevat ja sattuvat yhä. Samaan aikaan epäuskoisena mietin, miten ihmeessä tuostakin on selvitty. Ajattelinko silloin, että ajattelen vielä joskus selvinneeni, kun olen kirjoittaessa niin syvällä tilanteessa. Elänyt jokaisella solulla mukana lapseni henkiinjäämistaistelussa. Mistä se uskomaton taistelutahto ja usko on silloin revitty, löydetty ja jaksettu siinä roikkua. Kuuluuko tässä vaiheessa kieltää itseä muistamasta tiettyjä asioita? Onneksi osaa unohtaakin tai piilottaa ne monen lukon taakse. Ja ennen kaikkea onneksi lapsellani on tuo unohtamisen loistava kyky. Kyky elää tässä hetkessä, nauttia olemassa olevasta hyvästä. Mutta kuinka pahoin olemme yhä vereslihalla, kuinka kauan olemme vielä vereslihalla kokemamme jälkeen. Kauanko kaikki sätkiminen ja jatkuva epätietoisuus vielä jatkuu? Kauanko kuuluu pelätä? Pääseekö akuutista pelosta koskaan? Toki välillä se pelko ei onneksi enää ole jokaisessa hetkessä läsnä. Tällä hetkellä pelko on laajentanut kehäänsä, antaa jo hiukan tilaa, mutta väijyy koko ajan lähistöllä, kaikkialla ja ympärillä.
Olen vältellyt tännekin kirjoittamista, yleensäkin kirjoittamista ja ajatusteni kohtaamista. Olen vältellyt viimeisten vuosien muistamista ja kokemusten jatkuvaa kelaamista. En siis ole liiemmin hiimaillut, jotten joudu nokatusten itseni kanssa, olen tykittänyt aktiivisesti menemään ja kerännyt voimavarojani sillä tavalla. Se on minun tapani, sillä onhan noita pakollisia pysähdyksiäkin ollut, viimeisin tuo kroonistunut unettomuus ja väsymys. Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa ja jaksaa vieriä...
Viikonloppuna törmäsin muutamaan ihmiseen, joita en ole jututtanut tai nähnyt iäisyyksiin. Tai joiden kanssa en ole koskaan tätä aihepiiriä käsitellyt. Kuinka lämmittää kun he kysyvät tyttäremme ja perheemme kuulumisia, vilpittömästi ja aidosti. Kuinka hekin, tavallaan äänettömät ja itselleni tiedostamattomat, ovat kulkeneet rinnallamme. Kuinka hekin välittävät, uskomatonta. Kaiken lisäksi kysyjät olivat kaikki miehiä, sekös lämmittää vielä enemmän. Sillä on rohkeutta avata näinkin haastava keskustelun aihe, sillä eiväthän he voi periaatteessa tietää kuinka reagoin moiseen. Romahanko? Mitä ilmeisemmin he olisivat ottaneet romahduksenkin vastaan, mikäli olisin romahtanut. Mutta enpä horjahtanutkaan. Kiitin kuulumisten kysymisestä ja vedin parin minuutin yhteenvedon. Minulla ei ole tällä hetkellä tarvetta enempään pyörittelyyn, eikä varsinkaan surkutteluun ja märinään. Reetalla on moni asia todella hyvin, mutta matkamme on yhä ja aina vain kesken. Mutta lämpö läikähti välittämisen puolesta. Toivottavasti itsestäni löytyy vastaavaa siviilirohkeutta muiden ihmisten kohdalla, aitoa välittämistä.
Kuuletko hiljaisuuden? Siis meidän huushollimme hiljaisuuden. Kello tikittää, koneet pörrää ja näppäimistö kalisee. Elikot uneksivat nukkuessaan. Olen yksin, eläinten kanssa kotosalla, harvinaista. Herkkua. Odotan, että saisin ihan oikeasti sen vuorokauden aikalisän metelistä, kompromisseista ja passaamisesta. Kait sekin päivä vielä tulee, kunhan jaksan odottaa, vaatia ja olla kärsivällinen. Kuulen myös niskani rahinan, omat ajatukseni, varpaani nakseen. Tuhahteluni. Kuulen voimistuvani, hengittäväni syvemmin, rennommin ja levollisemmin. Minulla ei ole tarvetta romahtamisiin, ei päiväuniin, ei jatkuvaan huoleen. Moni asia on niin suunnattoman hyvin ja kivaa.
Perjantaina sain tutustua jälleen uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Sain olla kuulijana, yleisössä omille sanoituksilleni. Olihan se aika hämmentävä kokemus, kun huippuosaajat, muusikot ja bändi esitti minun/meidän musiikkia. Sain kohdata nokatusten kuulijat, sain keskustella, kuulla kommentteja ja olla tilanteessa suoraan silmästä silmään ja livenä. Sekin oli yksi elämän huippuhetkiä, uskomattomia kokemuksia. Se on taas asia, jonka haluan muistaa pitkään. Saada siitä ne samat hämmästyneet onnistumisen kiksini, jotka auttavat jaksamaan elämän haasteissa. Tästäpä jälleen tämän alkaneen hiihtolomaviikon kiksienmetsästys jatkukoon. Typyt voisivat leipoa lisää laiskiaispullaa ja ottaa lomasta kaiken irti. Son moro!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti