LETTI!

"Jihuu! Minulle saa letin!"


Jälleen tärkeä etappi saavutettu, ranskanletinpätkä otsahiuksiin, siitähän riemu repesi. Näitä hiuksia on kasvateltu kesäkuusta 2013 lähtien, letti on nykyinen tulos ja kasvu jatkaa kohisten.


   Yritin, jälleen, latailla kuvajaisia tekstin lomaan. Onnistumatta. Joten laitoin maistiaisia sitten tuohon yleisnäkymään, siinä onnistuin. Ha, haa. Tessa on kuvat ottanut ja hiukset Reetalle laittanut.
Reetan hiukset näyttävät ihanilta, ainakin muiden mielestä. Pikkuhiljaa Reetta itsekin alkaa hiuksensa ja peilikuvansa hyväksymään. Lähinnä hyväksyntä tulee hyvänä päivänä, muutoin peilikuva on kritiikin kohde. Ymmärrän lastani. Onhan tuo omakin peilikuva erilainen, sitten kolmen vuoden takaisen... Enkä meinaa hyväksyä sitten niin millään. Kuva kertoo ja näyttää viimeksi kuluneiden vuosien jäljet, eikä ne aina ole mieltä ylentäviä. Välillä haen ja haen jotain tuttua ja entistä, joskus huomaan pienen pilkahduksen jossakin, mutta välillä tuijotan outoa kuvajaista.
   Yhtenä iltana sain puhelun, lapseni minua puhelimeen hakivat. Soittaja kysyi, onko minulla jokin asia pahasti kesken... Olihan se, laskeskelin vessanpeilin kautta harmaita hiuksiani. Ei taho ilta moiseen riittää. Tällä hetkellä lettini on sen verran venähtänyt, että minäkin saan olla ranskanlettikoekaniini. Reetta oppi eilen moisen letitystekniikan ja vääntää sitä nyt taukoamatta. Muut ovat koulussa, joten minä olen kohde. Neiti on himpun verran kovakourainen, mutta saapahan päänahkakin elvytystä samalla. Myös Pasin hiuksissa oli eilen ranskanlettejä, eli on hyvä pysyä sisätiloissa ja poissa ihmisten ilmoilta.


   Aamuksi on taksi tilattu ja aikatauluja tarkisteltu. Kymmeneltä pitää olla kokeissa ja siitä käynnistyy kahden päivän tarkkaan aikataulutettu  kontrollirumba, vuosikontrolliin tähdäten. Jotenkin ahdistaa, on pakko, kuuluu suunnitelmaan, pelottaa, tuntuu voitolta, tuntuu mielettömän hienolta, tavoitteen saavuttamiselta ja vaikka miltä. Koko laaja tunneskaala vinkkelistä, jos toisesta. Mutta se on samalla todella raskasta ja rankkaa faktaa tästä todellisuudesta. Luottavainen olen, en sitä jauha, mutta luottamukseen sekoittuu se ainainen pelko. Epätietoisuus. Epävarmuus. Seuraavan puolitoista kuukautta kun taas jaksaa uskoa, toivoa ja luottaa kaikkien testien puhtauteen, niin jo helpottaa. Hetkeksi. Eli tavallaan huomenna alkavat tutkimukset jatkuvat ja tulokset kaikkinensa kertovat vastaukset vasta toukokuun puolella lypin lopullisten vastausten valmistuttua. Sellainen savotta ja piina elettäväksi. Ennen kaikkea odotettavaksi. Mutta hyvä että olemme tässä!


   Terveisiä siis ulkomailta. Sain olla luokkaretkellä mukana. Kemissä lumilinna oli kohde, mutta meni sulamaan ennen kuin ehdimme. Oli sitten museota, karkkikauppaa ja shoppailua kahden puolen rajaa. Onhan se raskasta tuo reissaaminen ja pakotettu pyöriminen ostareissa, ei ihan minun juttu. Mutta kivaa oli kaikkinensa. Sain myös ihanan viestin opettajalta, hänen mielestään minulla ja Tessalla on hyvät välit ja luontevaa yhdessä. Lämmitti suunnattomasti moinen ulkopuolisen kommentti, se tuli ihan yllätyksenä. Toki osaamme luontevasti myös ottaa yhteen ja hakea rajojakin, mutta senkin pohjalla on mitä ilmeisemmin luottamus ja hyvä suhde. Jokainen ilta, vaikka kuinka on paukutettu päitä yhteen, saan lapsiltamme pusutulvan. Se on aika hyvä saavutus!


   Reetta kokkaa espanjalaista munakasta uunissa ja vesihauteessa. Tietenkään kaapeista ei tahdo löytyä mitä tarvitsee, joten olemme ratkoneet ongelmia aika äänekkäästi. Lapsi on himpun verran kärsimätön. Keitettyjä perunoita ei ehditty keittämään, joten tässä versiossa ei ole keitettyä perunaa. Munia löytyi riittävästi, juustoraastettakin. Vehnäjauhot tuli syötyä viikonloppuna lättyinä, vaihdoimme lennosta ruisjauhoihin. Lihaa tai pekonia ei ollut, Reetta meinasi makkaralla korvata, mutta vahingossa paistoikin moiset jo itselleen aamuruuaksi ja söi perunamuusin kanssa. Onneksi löytyi kalkkunaleikettä... Tuoretta pinaattiakin oli reseptissä, sitä nyt ei vain ollut, joten ei korvattu millään. Vuokankin piti olla pieni, siro ja pyöreä, mutta päädyimme suorakaiteen muotoiseen. Kauhea touhotus. Olen aistivinani ja haistavani myös stressiä huomisesta sairaalaan lähdöstä. Kokkimme on tulisielu ja munakas saattaisi paistua ihan ilman uuniakin neidin läheisyydessä. Tai ainakin hyytyä.


   Olen tuskaillut myös sähköpostini kanssa. Operaattorimuutoksien myötä katosi vaikka ja mitä. Että minua harmittaa, voi että. Sinne meni monta tärkeää sähköpostia ja yhteystiedot kaikkinensa monen vuoden ajalta. Argh! Hiukan lohdutti, kun tajusin että niin on mennyt muillakin, kuulin facebook-keskustelusta ja moisen asian yhteisestä tuskailusta. Minä kun ehdin jo oman teknisyyteni kyseenalaistaa, tyhmyyttäni raivota. Olenkin itse aidon syytön moiseen kadotukseen, helpotti.
Minulla on nyt vähän nolo ongelma, mitä ilmeisemmin rasitusvamma jalassa. Tanssimisesta tietty. Ei se eilistäkään tanssimista haitannut, mutta kävely tekee aika nannaa ja pistää vaappumaan kuin ankka. Toisaalta nyt tulee kolme pakollista lepopäivää sairaalakeikasta johtuen tanssin suhteen, joten otettakoon se korjaavana aikalisänä.
   Mitäpä muuta, laittakaapa minulle sähköpostia, ne jotka tietävät kenen osoitteen olen nyt kadottanut. Alan haalimaan uutta osoitetiedostoa pikku hiljaa. Nyt keittiön kautta keräämään pyykkejä. Olkoon viikkosi valoisa, täynnä iloa ja kepeyttä!