SANA HUKASSA

Minulla on muutama vihko, siis ihan muutama. Vihkoja on monen värisiä ja kokoisia, teknisesti erilaisia, tunnelmaltaan erilaisia, eri asioille on omansa, eri aiheille, käteen erilaisia. Tarkemmin jos vaikka haisteleekin niitä, niin jokainen on yksilönsä. Minulla on myös vihkoja, joita en raaski aloittaa. Siis tyhjiä sivuja, jotka ovat upeissa kansissa. Niitä sitten sivelen ja hivelen, odotan sopivaa aihepiiriä, joilla sivut täyttäisin. Samoin laukkuja minulla on samoilla kriteereillä. Yleensä heilun sitten kuitenkin Pirkka-kassin kanssa tai jossakin löysässä lasten maalaamassa ja kuvittamassa kangaskassissa tai ihan kaikki romppeet käsissä ja taskuissa. Sitten jokaisessa laukussa on oma muistivihkonsa, jotenkin kuhunkin laukkuun sopiva. Kun taas muistelee, että mihinkähän minä sen jutun kirjoitin, löytyminen ei ole itsestään selvää. Jostain kumman syystä en myöskään aina aloita vihkoa alusta, vaan kirjoitan sen ajatuksen sille aukeamalle joka aukeaa. Välillä jokin ajatus pitää kirjoittaa silleen takaperin vihkoon, eli aloittaa vihko nurinpäin. Nyt olen keksinyt hyödyntää viivalliset isot vihkot, joissa on sellaiset kierteet. Niistä saan sivut irti sitä mukaa kun asia on jatkojalostettu, revin irti ja sivu kierrätykseen. Näinpä minulla on nyt vihkoja, jotka ohenevet päivä päivältä. Viivat ovat loistavat käyttää silleen sivuttain, varsinkin mikäli lasken tavuja. Eli en kirjoita riveille, vaan rivien väliin. Tällaisiakin vihkoja minulla on useampi, joissa paperin laatu vaihtelee. Yhden paperi on aivan liian kuohkeaa, siis kynä ei luista siinä, vetää jähmeästi. Muuten se olisi ekologinen vaihtoehto. Kynälläkin on siis väliä, mikä tahansa ei siis käy mihin tahansa. Samoin käsialoja minulla on monta, hallitsen huippuunsa hiottuja ja vimpan päälle jämptejä, antikvat, unsiaalit ja sen sellaiset. Sitten löytyy upeat harakanvarpaat, joista saa itsekin arvuutella, mitäköhän olen raapustanut. Muistiinpanoja teen ahkerasti, olen ollut niihin aina ihan himona. Nykyisin nekin ovat muuttaneet muotoaan, täytän sivut yksittäisillä, maistuvilla, kauniilla, mielenkiintoisilla, puhuttelevilla sanoilla. Niitä on sikin sokin, samalla rivillä ja sivulla sen kymmenellä käsialalla. Lopputulos on kuin sanojen kollaasi, ulkopuolisen on vaikea saada siitä mitään järkeä. Mutta minulle sellaisenkin sivun kautta avautuu kokonainen luento ja muistijälki. Näinpä sitten yhden kurssin yksi kirjoittamani sana oli hukassa. Muistin sanan väreet ja maun, sijainnin vihkossa, mutta en sitä mikä vihko, enkä sitä mikä laukku. Tätä sanaa sitten selasin ja hain, kunnes sen vahingossa löysin ihan silloin, kun en enää hakenut. Se maistui yhä samalle, viritti uuden idean. Sitä sanaa en tietenkään kerro nyt, se on salaisuus ja maistuu yhä kivalle.
  
   Saatat luulla, että nyt on muutama ruuvikin hukassa, eikä yksittäinen sana. Ehei, ruuvit ovat kuta kuinkin tallessa, ei tämä ongelma ole. Tämä on ihan sisäsyntyinen juttu ja tällainen olen ollut aina. Nähtävästi tytöistä on tulossa samanlaisia sivujen silittelijöitä, joille paperit ja kynät ovat aarteita. Niitä on joka lähtöön. Yhden lauseen voin kertoa, jolla korkkasin upean pienen muistikirjani. Kirjanen on kaunis, pinta rouhea, petroolin, sinisen ja hopean leikittelyä. Kirjanen on tottakai petroolissa käsilaukussani ja kynä hopeaa hohtava. Siellä se on kulkenut varmaan puolitoista vuotta, tyhjänä. Kunnes sen vihkon aika tuli. Jälkeen päin maistelin tekstiä, joka sen vihkon aloitti. "Ronkelia hommaa, sanoi pappa kun kuikkaan pissas." Että, sillä lailla... Se oli kirjoitettu harakanvarpailla, keskelle vihkoa  yhteispäivystyksessä, silloin kun niskani oli todella kipeä ja sain todella kivoja mömmöjä. Tulin päivystyksestä kotiin taksilla. Hyppäsin kyytiin tukka sekaisin, kivoissa huuruissa ja avasin tätä teoriaa taksikuskille. Jotenkin matka kului aika nopeasti, sillä yhtäkkiä tilannenopeus kasvoi ja kuski kyseli meille oikotietä. Meikä vain leijui kivuttomana ja vailla huolen häivää.

   En ole kuulemma kirjoittanut, siis tänne. Kirjoittanut olen kyllä, takonut kuin reikäpää. Minun piti määrätä istelleni jopa palautumispäivät, koska niskassa oli jatkuvasti hiekanrohinaa ja kivisti. Eli siinä mielessä sanat eivät ole olleet hukassa. Minulla on ollut otsake tänne hukassa, siis teema millä tekstiä nykäisisin. Kerran aikaisemmin olen kokenut saman, Helsingissä elo-syyskuussa 2011. Siis otsake ei ole valmiina. Kauhea tunne, outo olo, nytkö ne loppui. Yleensä aihe ja otsikko on aamulla herätessä valmiina ja se lähtee siitä. Välillä se pyörii alitajunnassa, mietityttäen, mikä tuo on joka tuolla pyörii. Esimerkkinä mainittakoon pääläri, joka joulukuussa pyöritti.

   Sitten tähän neitiimme, Reettaan. Eilen sain puhelinsoiton, homma hallinnassa. Labrat hyvät, ja puolustushippuset nousseet tasolle, joista on hyötyäkin. Eli neutrofiilit 1,3, trompparit noin 250, Hb yli 120, leukkarit kolmen pintaan. Lyppituloksista saamme todella hitaasti vastauksia, Turku on yhä saamatta, en ymmärrä mikä siellä viivyttää. Helsingin tulos vastaa edellistä 0,2, eli ei sielläkään kasvua. Jeah! Olen pudonnut näistä määreistä, mikä on pcr tai prc tai rpc, mikä fish, mikä mikäkin. Minä vain pyörittelen tuloksia labran sijainnin mukaan, Oulu, Turku ja Helsinki, olemalla vain amatööri ja äiti. Minulla on sellainen nupin sisäinen exeltaulukko näistä. Ammattilaiset tietäkööt yksiköt. Eilenkin olimme labrassa grammalleen oikeaan aikaan... Eilinen olikin aikataulullisesti napakka. Reetalla oli psykologi, sitten hypnoosi, sieltä suoraan labraan. Minun aikatauluni jatkuivat soiton kyttäämisellä, Fannyn arviointikeskustelulla ja parin tunnin kuviskerholla. Sitten olikin jo ilta ja päivä lusittu.  Saunan paikka, kissa kainaloon ja unta nuppiin.
   Reetan kanssa olemme hiukan tahtojen taistelukentällä ja sukset ristissä. Neiti on loistava siinä, kuinka pyörittää sormensa ympärille, varsinkin kuinka sitä kaikessa yrittää. Mutta kun kerroin on neljä, niin sille ei saa antaa valtaa. Reetta hallitsee jankutuksen, kiristyksen, noitumisen, raivokohtaukset, draaman alkeet ja kapinan vallan mainiosti. Illalla Reetta sitten kysyi: "Miksi minusta tuntuu, että teen kaiken kaiken väärin?" Vastasin: "Yleensä kapinoit joka ainoaa asiaa vastaan, aloitat jankuttamisen ja teet juuri toisin kuin muut tai toisin kuin käsketään, joten saattaahan se siltä tuntuakin... Olisi helpompaa kun tekisit niin kuin muutkin, niin kuin sanotaan, ilman että kyseenalaistat kaiken kuulemasi." Tätä keskustelua seurasi jälleen dramaattinen itkukohtaus, raakaako mielestäsi. Mutta kun ei tämä arki rullaa paapomalla ja lepertelemällä. Silloin kun kaikki on niin normaalisti ja kivutonta, kuin vain voi tässä savotassa olla, niin haemme samoja sääntöjä ja normaaliutta kaikessa missä kykenemme. Nyt on lääkkeestä aiheutuneet kivut taas lusittu, joten nukkumapaikka on oma sänky. Iso piste perään. Jokainen nukkuu omassa sängyssään ja nukkumaan mennään yhtä aikaa, koulupäivinä yhdeksältä piste. Eli kun säännöt tiedetään ja muut menevät nukkumaan aloittaa Reetta jankuttamisen, yhtäkkiä sattuu, ei väsytä, on nälkä, hampaat on kuitenkin pesemättä, onkin juuri silloin kahden minuutin sylipula, kokeisiinkin on lukematta, äikän tehtävä tekemättä.... Niin kuin eilenkin. Luulin ja kuvittelin, että homma on otettu haltuun minun olessani keskustelussa ja kerhoa pitämässä. Ainakin se oli suunnitelma ja visio. Kun oli niin kuin puhe, mutta mitä vielä, neiti olikin lähtenyt ulos ja hiihtämään. Sitten kun muut jo nukkuvat alkaa volina. Kun muut menevät iltapesulle, neiti linnoittautuukin sohvalle.
Ruoka oli valmista tai lämmitystä vaille, sekään ei käy kun neiti haluaa lihan erilaisina paloina. Kun sekoitin aamulla kaakaon ja lääkkeet valmiiksi, sekään ei käynyt, koska hän olisi tänään halunnut tehdä sen itse. Kun pyydän saunaan kanssani, ei saunotuta, mutta tunnin päästä saunotuttaa. Sitten itkettää, kun kukaan ei lähde kaveriksi. Jalat eivät ole kipeät hiihtäessä, kinoksissa hyppiessä tai kello 18.49. Ne tulevat juuri silloin kauhean kipeiksi, kun pitäsi olla omassa sängyssä tai pitäisi ottaa iltalääke kello 19.00. Mutta tuo on ihan samaa hiihtorasituskipua kuin kaikilla muillakin, ei vaadi vieressä nukkumista ja särkylääkettä. Verna on ollut pahoillaan, kun on sovittu että nukutaan omassa sängysssä, niin kuitenkin Reetta on löytynyt aamulla sohvalta isän kanssa. Pasi on lähtenyt tähän rumbaan helpommin mukaan, eli minun on pitänyt vähän avata miehellekin Reetan koukutusteoriaa. Minulta kysytään mielipidettä, missä nukutaan. Mielipiteeni sanon ja se tasan tarkkaan tiedetään sanomattakin, kysymättäkin, siitä huolimatta jankutetaan, kiristetään ja kohta valutaan sohvalle. Eli Reetta vääristää tai jättää osan vastauksestani kertomatta, jolloin saa iskän pikkusormensa ympärille täysin. On asia erikseen olla ainoa lapsi ja kovasti kipeä, silloin joustamme ja niin pois päin, mutta emme voi koko tämän savotan aikana kohdella muita eriarvoisesti. Taas iso piste. Reetta on vainoharhainen toisten katseesta, kuulluista lauseenpätkistä tai jalkaterän asennoista. Vetää pultit tietämättä edes mitä asia koskee. Kaikki asiat, katseet, sanat ja teot kun ei ihan oikeasti kosketa Reettaa, vaikka neiti niin luuleekin. Eristys nyppii, ymmärrän, mutta näillä mennään, piste taas. Teimme tässä tosin yksi päivä historiaa ja rikoimme eristystä. Teimme sellaista, mitä emme käsitääkseni ole koskaan omassa kaupungissa tehneet. Menimme koko perheellä ruokakauppaan, yhdellä autolla ja yhdessä. Yrittäjyysaikana emme koskaan olleet missään yhtä aikaa, yleensä yksin vanhempana ja lauman kanssa. Emme harrasta shoppailuja, mutta nyt valitsimme porkkanoita yhdessä, perunoita ja pussitimme tomaatteja yhdessä. Hämmentävä kokemus, jota seurasi morkkis totta kai, mitäs vein Reetankin kauppaan... Mutta kokemus sinänsä, ahaa tällaistako ne muut perheet yleensä harrastavat. Me kun menemme yhdessä metsään, pompimme hangessa, saunomme, askartelemme tai kokkaamme... En nyt tiedä avarsiko se mihinkään suuntan, lähinnä hämmensi, tästä ei tule tapa ainakaan siitä ei suurempia kiksejä irronnut. Hölmö olo lähinnä.
   Nyt Reetta on innostunut kehittämään kärsivällisyyttä, neiti kokoaa pienoismalleja. Pienen pieniä palasia ja nippeleitä, niistä valmistuu vetureita, lentokoneita, autoja, laivoja... Kärsivällisyys on huipussaan kyllä kotona ja niitä tehdessä, mutta kun neiti haluaisi jonkin uuden vehkeen koottavaksi se pitäisi saada heti justiinsa raivon kautta ja sillä sekunnilla. Eli ansaitseeko neiti palkkioksi sinä päivänä ja sillä siunatun sekunnilla uuden pienoismallin, kun osasi niin hienosti raivota, kiristää ja märistä? Kivasti hakata ovia ja potkia auton penkkejä, vähäkö hienosti huudettu tahtoaan lävitse... Ehei, hankinta unohdetaan tai siirretään odottamaan kärsivällisempää ja parempaa hetkeä. Raakaako? Ehei, se on rakkautta ja rajoja. Reetta siis nukkuu taas kivuttomia ja loistavia yöunia ja lopulta tahtojen taistelun jälkeen ottaa vastaan pusut, iltahalit ja heläyttää hyvät yöt. Siis lapsemme ei nukahda itkien vaan turvallisella mielellä...

   Yksi otsikon aihe minulla oli viime viikolla, se oli "riemuisa". Sitten ajattelin, että ulkopuolinen luulee, että nyt olemme kuivilla jos kerran mamma kirjoittaa, että riemuisa. Maistelin sen ulkoupuolisen suuhun liika kepeäksi, koska tämähän blogi käsittelee Reettaa ja syöpää. Niinpä avaan sanan nyt tässä, alaotsikkona. Koska sana on ihan kiva ja lasten keksimä. Verna valitsi itselle uuden toppatakin, jossa on paljon muotoja ja värejä. Sellaisia graafisia, kulmikkaita. Neiti oli valinnastaan todella onnellinen, hihkui ja hymyili. Mietin jouluna saatuja toppahousuja, nyt on monta kuvioa ja väriä päällekkäin ja peräkkäin. Mutta Verna ajatteli asian nyt näin päin: "Vähäkö kiva, nyt minulla on kirjava takki, eri kirjavat housut ja tähän sopii vielä tämä kirjava pipo!" Itse parahdin, että tuloshan on jo riemunkirjava, samalla yökkäilin mielessäni kaikenkirjavaa lopputulosta... Tähän muut laukaisivat: "Riemuisa, sehän on kuin Verna itse!" Näinpä, onhan meillä olemassa neiti riemuisa, enpä siis omilla käsityksilläni halua tätä huoletonta ja aitoa luonteenpiirrettä karsia. Annan lapseni hihkua onnellisena ja riemunkirjavana, riemuisana. Omana itsenään. Tämäkin on sisäsyntyinen asia. Joskus muksujen ollessa muutaman vuoden ikäisiä yritin antaa vinkkejä, kuinka erilaisia kuvioita ja värejä kannattaa yhdistellä toisiinsa. Siihen aikaan ajattelin, ettei kukkaa, ruutua ja raitaa voi yhdistää. Yhden vaatekappaleen tulisi olla vaikka rauhoittava ja yksivärinen, jolloin kuvio taas korostuu. Kukkapaidasta voi ottaa vaikka jonkin tietyn savyn, jolla valitsee housut sävy sävyyn jne jne... Näinpä Verna jo pienenä puki sen seitsemää kukkakuosia päällekkäin, koska tämän kukan punainen menee tämän kukan punaisen kanssa ja tämä punainen löytyy taas tästä kukasta, joka toistuu taas tässä kukassa... Eli neiti oli riemunkirjava ja riemuisa jo silloin. Annan siis kaikkien kukkien kukkia.

   Minä kuulemma tarvitsisin omaa aikaa, omaa rauhaa, omaa tilaa antamalla sitä muillekin ja rentoutta. Mieheni diagnosoi minut näin. Miksiköhän, ei hajuakaan... Eilen sain kuulla loistavan idean, joka ei minusta nyt mikään kauhean loistava tai rentouttava ollut. Menisin kuulemma vanhemmilleni yöksi, jotta saisin nukkua ja kirjoittaa niin paljon kuin haluaisin. Saisin Reinon kanssa ulkoilla ja kahlata jokijäällä, rapsuttaa unelmakollia Väinöä, kuunnella eläkeläisten jorinoita, katsoa vihaamaani Salattuja elämiä, mennä nukkumaan kahdeksalta, syödä ranskanleipää ja lauantaimakkaraa iltapalaksi ja aamupalaksi, kuunnella kuinka kukakin on kuollut, halvaantunut tai mennyt muistamattomaksi sen kymmenen kertaa saman vuorokauden aikana. Sitten palaisin todella rentona ja latautuneena, hyväntuulisena ja ihanana. En sitten mennyt, jatkan kotona omana kireänä, hiljaisena ja aivan ihanana itsenäni... Nyt olen teille muutaman hukassa olleen sanan rääpäissyt, eetteri hiljenee tältä päivältä... Sillä minulla on muutama visio ja homma tekemättä. Tsao!

P.S. Kauhukseni törmäsin päivämäärään 15.1. vuosi sitten. Silloinkin minulla on ollut otsikko hukassa, siis laskujeni mukaan tämä onkin jo kolmas kerta. Kuinka tuosta edellisestä voi olla justiinsa tasan vuosi, mikä auringonkierto ja kuun asento moisen aiheuttaa. Nyt viheltää taas tyhjänä....