Olisin minäkin voinut lähteä muun klaanin mukaan, mutta nyt vain tarvitsin tämän oman hetkeni. Itsekkäästi. Muut lähtivät punttisalille ja pelaamaan sulkapalloa (suljettuun tilaan...). Kovasti nuo minuakin, (joulu)läskitkin tarvisivat kyytiä, mutta korvani ja sieluni haluavat nyt itsekkäästi oman hetken. Minä ja elikot, yksin kotona. Hiljaisuus hipoo nautinnon rajaa. Ei musiikkia, ei telekkarinpauhua, ei tappelua, ei elämisen ääniä. Vain koneen nakutusta, korvieni kohinaa, tassujen tassutusta (tussutusta, mitä se nyt on se ääni, joka lähtee tassuista, tassutus, hippasu, naputus, tussutus, rapina...) ja kuivausrumpu. Aah! Kaikesta ihminen voi kiksinsä saada. Kuulen jopa kaappikellon, milloinkahan viimeksi kaappikellomme on ääneen kävellyt. Sitten kuuluu sellaista kuin hiekkamurusten rapinaa, se tulee niskastani. Apujava! Mun on ihan pakko kohta avata radio, jotten kuulisi nivelieni pauketta, huohotustani ja hiekkapussia... Voi elämä, tähänkö on tultu.
Olen eilisen ja tämän päivän lusinut pääsääntöisesti sisällä, ihan itsekkäistäkin syistä. Olen vaihteeksi kirjoittanut. Voi pojat, kyllä irtoaa, mutta minkälaista... Olen mitä ilmeisemmin tietyt itsesensuurin rajat ylittänyt (tai totaalisesti jopa alittanut...), koska olen takonut niin ihme juttuja. Kyllä tuo omassa päässä naksahteleva mielikuvitus hämmentää itseä ja muita. Lapsetkin olivat jo: "Ihan oikeesti, säähän oot ihan sairas jos tuollaisia kirjoitat ja vielä jollekin näytät..." Kun intona katkelman niille lukaisin. Niin, niinpä niin. Eli en siis ole julkaisemassa pimeimpiä juttujani täällä, jotta edes jollakin mallilla pitäisitte minua tervejärkisenä (luulen teidän pitävän minua ainakin tietyssä mittakaavassa tervejärkisenä, mutta tehän tunnette vain tietyn pienen murusen minusta...). Mutta se vipu on vain nyt auennut ja venttiilin kautta pihisee teksti ulos. Voi kunpa kaikki menisi suunitelmien mukaan ja voisin osallistua kolmeen kalenterissa olevaan kirjoituskurssipäivään. Odotan niitä niin taas innolla, itsekkäästi. Odotan tilannetta ja tilaisuutta nostaa omaa sijoitustani jälleen kerran muutaman pykälän ylös päin. Hitsin sitkeä savotta, juuri kun pääsee kolme pykälää ylemmäs, niin putoaa/pudotetaan seitsemän pykälää alemmas. Onneksi on kaikenlaisia turvaverkkoja ja -köysiä, jottei niin kuin mene pohjia myöten kerralla. Jälleen joulun aikaan olen huolestuneena huomannut oman sijoitukseni alhaisuuden. Sitä tiputeltiin kesästä saakka muutama pykälä kerrallaan alemmas, enkä ole kauheasti löytänyt rahkeita, joilla olisin päässyt loikkia ylemmäs. Mutta eikös se, että asian tajuaa, ole jo yksi tärkeä oivallus itsekkyyden saralla. Tästä olette taas sen sataa mieltä ja mielipidettä, mutta tunnen itseni, joten antakaa mun ähistä täältä taas ylös.
Ukkokulta on jo huolissaan, koska en ole käynyt tanssimassa naismuistiin. Eilenkin oli kaverini pistänyt hälytystilaan ja yritti puhua meitä ympäri. Mutta ei, me mammat jörötettiin vain kotona. Minusta ei nyt kauheasti eilenkään illalla ollut hyötyä tai haittaa kotiväelle, sillä kirjoitin ja luin tuntikausia. Kyllä minä siinä samalla kuitenkin hoidan pyykit, siivoilen, kokkaan ja tiskailen, mutta en kauheaamin muuten sosiaalisesti osallistu läsnäolollani mihinkään. Saatan tuppisuuna käydä lasten kanssa muutaman erän pelaamassa, ulkoilemassa ja saunomassa, sitten jatkan tuppisuista takomistani. Mitä ilmeisemmin tarvitsen tällaista tilaa näille aivoituksilleni, joten sen myös saan. Eli kotona olen todella hiljainen ja huomaamaton ihminen. Uskokoon ken haluaa.
Saimme siivottua joulun pois, jotenkin puhdistavakin asia. Yleensä joulun aikaan tulee leviteltyä erilaisia liinoja ja koristeita enemmän kuin normaalisti. Ne alkavat nopeasti tökkimään ja ovat vaikeita puhdistaa. Tykkään niin luututa pöytää, jos siinä ei ole turhia tuukeja ja nippeleitä. Eli huushollia on karsittu minimalistisempaan suuntaan. Joulukuusikin (muovi sellainen) pysyi pystyssä, vaikka kissat sillä ahkerasti leikkivät. Kaino oikoi myös kuusen alta, joten kuusi heilui, muttei kaatunut. Pelkäsin paljon pahempaa ongelmaa tällä eläin määrällä tuosta kuusesta, mutta hyvin meni. Aamulla alkaa onneksi koulu, alkavat olla aika omintakeisia olentoja lapsetkin liiallisesta joutenolosta. Kyllä tietyt rytmit kuuluvat elämään. Itseäni olen kurittanut aamuisin herätyksillä, jotta olisin lapsilleni esimerkki rytmeistä. Hyvin alkaa jo löytyä tuo sisäinen kellokin. Nyt hiljeni kuivausrumpu, nyt täällä vasta onkin hiljaista. Lähden tyhjentämään rummun, jotta saan seuraavan satsin kuivuriin. Ajattelin nautiskella siitäkin hommasta, itsekkäästi. Kauhea kuinka isoäänisesti tuo kaappikello kävelee, paukuttaa oikein. Onkohan sillä kiire, ei se nyt pahalla päällä voi olla, mutta jopa kuuluu napakasti... Sitten naksahti jokin keskuslämmitysvipunen seinässä, niks. Nyt hiipii Reino, muka salaa, mutta kuulen. Koira juo vettä, latkimisesta päätellen Reino. Kaino on juodessa sellainen koheltaja, jolta kuuluu kauhea loiske. Sängystä kuuluu tasatahtikehräystä, joten uskoisin molempien kissojen nukkuvan selkäni takana. Vähäkös jännää kuunnella oikein ajatuksen kanssa, mitäkö kuuluu. Ilmeisesti minulle siis kuuluu suhteellisen hyvää..., jos kerran kuulen muutakin kuin niskani rahinan ja omat ajatukseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti