MUIDEN NUKKUESSA

Maanantai, aamu, kello kuusi. Nousin ylös viiden pintaan. Ihan vain noustakseni ylös, valmiina uuteen päivään. Ihan vain heräsin, silmät auki naps. Nautin niin tästä aamuvirkkuudestani, silloin kun se on sisäsyntyistä. Tänään ajattelin olla saunomatta, pidättäytyä moisesta näin aamusta. Joten relaan siis koneella kahvikupin kanssa. Miehen kuorsaus muuttui katkonaiseksi, kun hän aisti minun koneen avaavan. Mutta nyt se tasaantui jälleen, siis kuorsaa tasaisesti.

   Viikonloppuna minulla oli tilaisuus olla kirjoittajakurssilla, voi kuinka teki hyvää. Se on koukuttavaa ja vapauttavaa ja innostavaa ja rentouttavaa ja luovaa, kun on porukassa johon loksahtaa ja voi keskittyä kiinnostavaan asiaan. Minulla ei ole huolen häivää, eikä murheita silloin. Voi, kumpa jokainen löytäisi sen oman umpionsa, jossa moisen voi kokea. Nousin lauantainakin viideltä ylös ja kerkesin naputella perjantaina annetuista aiheista proosaa ja runoja. Kun nousin lauantaina, avasin koneen ja naputtelin öisen aivomyrskyni koneelle. Siis sieltä tuli valmista kauraa, alitajunta oli nukkuessa aiheen valmiiksi riimitellyt ja pureskellut. On hämmentävä tunne, kun se aukeaa itsekseen. Välillä ei irtoa minkäänlaista pihahdustakaan riimittelystä, kolisee pönttö tyhjänä. Eli siksi olen kenties laiskasti tänne naputellut, sillä naputtelen aika paljon muuta. Jokunen on myös sanonut, ettei liian usein päivittämisessäkään ole mitää järkeä, ketä nyt arjen luukuttaminen kiinnostaa. Sillä nythän elämme pääsääntöisesti tätä kotiarkea. Mitäpä sitä, lasten kasvatusta ja elukoiden silittelyä...

   Kalenteri kertoo, että pian ollaan tammikuun lopussa. Aikaratas raksuttaa. 30.-31. päivä on jälleen Oulun keikka. Uusi paukku sytoja ja lyppi. Niin vilahti sekin neljä viikkoa. Kuin siivillä. Uusi lyppi, eikä edellisiäkään vastauksia ole vielä saatu. Jokin vastaus on yhä tulematta... Laahaavaa, sitkeää odottamista. Sain edellisen puhelun, kun olin pitämässä kuviskerhoa, joten saattoi mennä osa asioista hiukan ohi. Kerholaisia  yli kaksikymmentä ja niiden kanssa touhotin. Mutta viesti oli, ettei ole kasvua, hyvältä näyttää, odotellaan lisävastauksia ja edetään suunnitelmien mukaan. Saahan se amatöörille ja kyyläävälle ja kyttäävälle äidille moinenkin riittää. Ehinhän minä jälleen Oulussa pommittaa kysymyksilläni, kiivetä takaisin kartalle. Nämä kuitenkin ovat asioita, joihin en konkreettisesti itse voi vaikuttaa, siis lyppi- ja koetulokset. Kunhan annan lääkeet silloin kuin kuuluu ja hoidan eristykset ja arjen. Näin olen itseni vapauttanut, enempään en kotona kykene. Niin ja äitinä.

   Eilen Reetta otti pultteja tuon tuostakin, muistuttaa äitiään ja sekös minua ärsyttää. Jos minä kilahtelen sata kertaa päivässä, niin kyllä lapsikin kilahtelee sen sata viisikymmentä kertaa päivässä. Jotenkin väsyn ja kaiken muun yhteen laskettuna neidissä on haastetta. Illalla olin saunassa, kun muut lähtivät ulos. Yritin lukea ja olla hiljaisuudessa. Mitä vielä. Ensin tuli Reetta teatraalisesti märisten sisälle. En edes kysynyt, mikä huudatti, koska se on aina yleensä muiden vika kun neiti huutaa. Sen näkee jo alahuulen asennosta, kuulee nuotista, aistii katseesta. Pyysin vain kainaloon. Kymmenen minuuttia ja saapui Verna märisten. Se neiti ei suostunut kainaloon, käpertyi nojatuoliin nyyhkyttämään. Jotenkin sieppaa, että minä olen joka ainoa kerta se tunkio, johon märinät ja epäkohdat kannetaan. Vaikka isä oli ulkona, niin ei kerrottu tai purettu asiaa siellä missä se tapahtui. Minähän teen tasan tarkkaan omat johtoäätökseni sen mukaan, mitä teatraalisesti huutava lapsi kertoo. Lapsihan kertoo jälleen sen oman versionsa siitä mitä joku muu on hänelle tehnyt, eikä sitä mikä siihen on johtanut. Siis kuka heitti sen ensimmäisen lumipallon, mihin se osui ja mitä siitä seurasi. Minä olen yleensä se ketjun huippu, jolle negatiivinen tulva vyörytetään. Eli enää minä en edes kysy mitä tapahtui, otan puhumatta syliin, luovun omista teoistani, omasta ajastani ja annan rauhoittua, jotten tee vääriä johtopäätöksiä. Onhan se hyvä, että on äiti joka ottaa märinät vastaan, mutta mielelläni ottaisin samalla volyymillä kivojakin asioita vastaan. Kenties hymyt, naurut ja halaukset lataisivat minua, kenties. Voiko sellaisista latautua, kuuluuko ne lapsiperheen arkeen? Tiiä tuota, ehkä vaadin ja odotan liikoja...

   "Olet aviomiehen painajainen", näin sanoi kaksi vuotta sitten ystävämme, mies, kun hän otti yhteyttä Reetan sairastuttua. Nyt hän kävi meillä kylässä ja olen kippuroinut jälleen ajatuksen kanssa. Ei hän sitä uudelleen ole sanonut, mutta minusta vain tuntuu siltä. Kyllä hän sen silloin perustelikin, koska olen kuulemma kriisissä ja traumassani hyvä organisoimaan ja jaksan ottaa selvää. Vahvuuteni on aviomiehen painajainen, näin se meni sanatarkasti. Siis silloin kaksi vuotta sitten, kun kaikki tuli puskasta ja yritin ajaa meidät tilanteeseen sisään. Kuulemma ajattelin "selvästi" ja toimin, sitä hän ei tajunnut, kuinka siihen kykenen. Kuulemma miehenä menisi lukkoon, pakenisi tietoisuutta jne. On kai se näinkin, mutta nyt minusta tuntuu, että olen aviomiehen painajainen muissakin asioissa, siis tulkitsen lausunnon omalta kannaltani näin. Jotenkin, ei se ainakaan itsetuntoa kohenna, kun ajattelen painajais-vaimona pyöriväni.
Eipä siitä sen enempää, mutta näin koen. Joten yritän olla hajuton, äänetön, puuttumatta  ja mauton, jotten sekoita liikaa tai vedä omia omintakeisia johtopäätöksiäni. Ihan oikeasti olen todella hiljaa ja hiljainen, etten ärsyttäisi ketään tai mitään. Sillä tuo sama luonteenpiirre, joka on Reetalla, on minullakin, eikä sitä ole kiva myöntää. Leikkaa kiinni alta aikayksikön, mielestäni minulla on syy, Reetalla ei ihan aina. Eli koen nykyään paljon yksinäisyyttä, tunnen usein että minua kartellaan, ei jakseta. Siis kodinkin ulkopuolella. Tuntuu, että tämä asioiden jatkuminen vuodesta toiseen ja tilanne on ihmiset uuvuttanut. Ja minä olen uuvuttanut monia omilla jorinoillani, itselläni. Samaa laulua, aina sama virsi, joskin uusia säkeistöjä... Niin, tekisi mieli itsekin jo levyä vaihtaa, mutta ei se noin vain onnistu. On myös ihmisiä, jotka eivät jaksa ja uskalla kohdata tätä tilannettamme, sillä itse kykenen asioista puhumaan joidenkin mielestä liiankin rehellisesti. En vain osaa, halua tai jaksa siivilöidä muille passeleita versioita. Kerron miltä tuntuu, joidenkin mielestä kaunistelematta ja liian rehellisesti. Vedän sellaisen tiiviin ja lyhyen fakta-yhteenvedon, joka onkin sitten täystyrmäys vastapuolelle. Jatkan sitten muina miehinä ihan toisella aiheella, sekään ei ole ymmärrettävää. Ensin se kertoo lapsensa syövästä ja sanoo melkein samaan hengenvetoon, että jopas pyryyttää tai hytkyy nauraen musiikin tahdissa. Kahelihan moinen ihminen on, palikat pahasti irrallaan, jos tarkemmin ajattelee... Mutta haluan olla itselleni rehellinen. Osaan kyllä olla luukuttamatta tällä aihepiirillä, haluan välillä olla ihan anonyymi, enkä tosiaankaan halua väkisellä tuputtaa tuskaani. On kivaa leijua huuhaana vaikka eläkeläisten tansseissa, jossa kukaan ei pahemmin kyseenalaista, kun ei tiedä sen enempää kuin mitä sillä hetkellä näkee. Tämä syöpäseikkailu on meidän arkea ja jokapäiväistä elämää, johon kuuluu onneksi paljon muutakin. Ilokseni olen saanut katsella öisin humpuukiunia, se kertoo kaiketi, että olen suurin piirtein tasapainossa, jos unet ovat keveitä.

   Olen aloittanut kuntonyrkkeilyn, sillä tänne lanseerattiin uudet nyrkkeilytunnit. Totta kai minä olin ensimmäisten joukossa takomassa. Olenhan ennenkin harrastanut moista, useaan otteeseen. Olen ollut 90-luvulla ensimmäisten naiskuntonyrkkeilijöiden joukossa Oulussa, laji lanseerattiin silloin. Ajoittain olen harrastanut sitä näilläkin lakeuksilla, mutta on ollut yksi ainoa paikka missä takoa, joten se ei ole aina mennyt nappiin... On minulla oma säkkikin, mutta ei se yksin ole sama asia hakata, minä tarvitsen jonkun joka huutaa vieressä. Pakottaa hakkaamaan, vaikka en enää varttiin ole jaksanut evääni väräyttää... Nyt aloituksessa huutamisen hoiti Amin Asikainen. Toisaalta säälikin vilahti miestä kohtaan, tunsikohan hän olevansa uransa huipulla, kun näki meikäläisen: löysä, keski-ikäinen, porukan vanhin, läski, rapakuntoinen ja punainen jo pelkästä ajatuksesta... Että tällainen mallioppilas, joo, tähänkö on tultu. Amin oli ihan lempeä, vaikka veti rääkkitreenin. Itsestä tuntui hyvältä, että pysyin kohtuudella mukana, vaikka omaankin moiset avut. Jopa nuoria naisia kävi ottamassa aikalisää, meikä yritti jaksaa. Teki nannaa, siihen luulisi paineiden katoavan. Kuulostelin myös näitä resuja kropanosiani, ei ainakaan vielä tuntunut hermosärkyä ja sen sellaista, eli päätän jatkaa. Kahdesti viikossa on tavoite, hakata paineet salilla. Pox!
Luulisi moisilla takomisilla kuoriutuvan paineeton äiti ja aviovaimo. Hah, hah, haa, ties vaikka kuoriutuu ihana ihminen...

   Pari viikkoa sitten hehkutin meneväni vesijumppaan. Melkein meninkin, kunnes tajusin olevani ainoa. Ei yhtään tuttua suihkumyssyä ja mummelia koko laitoksessa. Olin kuukauden etuajassa, helmikuussa vasta jatkuu tämä omaishoitajien jumppa. Näinpä olen sitten räpiköinyt omaksi ilokseni. Eilen pelasimme kokovartalo sulkapalloa kaverin kanssa, joten kyllä minä yritän olla liikkumisen suhteen monipuolinen. En vain kauheammin ole niitä täällä riepotellut, koska sekin aiheuttaa joissakin mielipahaa. "Mikäs sinun on jumapatessa ja harrastaessa itsekkäästi, kun olet itsekäs ja joutilas yhteiskunnan elätti..." Eli liikun sen minkä liikun omaksi ilokseni. Näin vuoden vaihteen jälkeen on kaikki lähiseutujen tanssipaikat kiinni, en siis ole Ukkokullankaan painostuksesta ja vaatimuksesta päässyt tanssimaan. Ei nappaa Ouluun saakka lähteä yönselkään ajelemaan. Lauantaina ylitimme kaverin kanssa uhmakkaasti uuden kynnyksen. Vähän meinasi pupu mennä pöksyihin, mutta hätä ei lue lakia. Olimme porukan nuorimmat, sillä kävimme paikallisessa karaoketansseissa. Niin, luit oikein. Keski-ikä varmaan noin 60 ja sitten me, ikinuorekkaat... Jotenkin pyörin noissa piireissä, missä muut ovat aina vanhempia. Kirjoittajissa, vesijumpissa ja nyt tämä. Loksahdan joukkoon. Minullakin taitaa olla varmaan jokin vanha sielu, joka moisiin vetää ja ruumiinrakenne kuin renesanssiajoilla...

   Nyt soi herätyskellot, alkaa päitä nousemaan. Vieno on ollut seurankipeä, käy vähän väliä sylissä ja naputtaa tassuillaan tietokoneen näyttöä. Sillä on niin paljon taas asiaa. Vienolle uusi juttu on seurata vesitippojen tipahtelua hanan nokasta. Kissaneiti keskittyy siihen pitkiäkin aikoja, sillä kun ei ole näitä äänihaittoja, jotka keskeyttäisivät keskittymisen. Se on oppinut myös juomaan suoraan hanasta. Nyt tämä joutilas ihminen herättelee loput. Luotsaa katraansa viikon alkuun. Sitä vartenhan minä olen...
Hyvää alkanutta viikkoa kakille!