MUISTUTUS

Tiistaina sain puhelun osastolta, liian nopeasti verrattuna siihen, että olimme reilua tuntia aikaisemmin vasta labrassa. En siis ollut ehtinyt vetää teflonia päälleni, säikähdin, miksi jo nyt, siis vielä reilua tuntia jopa kahta aiemmin kuin yleensä. Niin kerrankin puhelu tuli hetikohta, eikä kiduttavien tuntien jälkeen, mutta en sitä sillä hetkellä tajunnut niin ajatella. Hoitaja soitti, sehän on taas pääsääntöisesti hyvä, jos voi hoitaja soittaa, siis ettei tarvitse lääkärin soittaa. Minulla on ollut sellainen kutina, että lapsille, joilla hoidot ovat pahasti kesken ja jokainen soitto määrittelee saman päivän toiminnat, soitetaan ensin. Meitä tai siis Reettaa ei sillä tavalla ole akuutiksi julistettu ja luokiteltu, puhelu saattaa tulla illalla tai seuraavana päivänä vasta. Siis kiireellisyysjärjestyksessä emme ole keulilla. Selvällä järjellä ajateltuna näinhän se.
   Mutta siihen puheluun vielä, en siis vieläkään saanut tarkempia lyppivastauksia, koska en ole liki kuukauteen puhunut lääkärin kanssa, enkä ole erikseen pyytänyt soittamaan, koska luokittelen tilanteen olevan hallinnassa. Ehdinhän tuota sitten sairaalasssa tenttaamaan. Mutta siihen puheluun, hoitaja takelteli sanoissa, siis ei ollut ehkä ihan ajanut itseään sisään, koska väärä sanajärjestys ja muoto sai minut melkein kontalleni. "Helsingistä on tullut suunnitelma, että sitten kuukauden päästä tehdään se..." Se, se, mikä suunnitelma ja mikä se...? Matto lähti alta, huippasi ja kylmä hiki valahti koko olemukseen. "Se" tarkoittikin seuraavaa lyppiä ja sytostaattia, siis tutkimus ja tippaväli pidetään yhä samana, sitähän se tarkoitti. Tämä suunnitelmahan on ollut jo marraskuulta saakka, eikä se ole uusi, näin sen pitääkin mennä. Mutta "se" väärässä kohdassa ja ajatusviiveellä, niin sehän on lähes kakkahalvauksen paikka. Ensimmäisenä vilahtaa mielessä, että nyt minulle on jotain jätetty pahemman kerran kartomatta. Sillä hetkellä "se", ilman teflonia ja jätettynä auki leijumaan, sehän tarkoittaa vain ja ainoastaan toista siirtoa, siis eihän kramppipaniikkiin muuta mahdu. Samaan aikaan alitajunta kuiskuttaa: "Hoitaja soittaa, ei hoitaja tällaista soita, huomaatkos hoitaja soittaa, tajuatko...?" Tuollaisen asian soittaa lääkäri, tajusinhan minä sen, voi kuinka se huojensikaan kun tajusin. Siis Helsinki otti kokouksessaan kantaa, että jatkamme näillä tehdyillä suunnitelmilla... Homma siis hallinnassa.
   Mutta siihen puheluun palatakseni, veriarvot. No nehän olivat kuta kuinkin ennallaan, mutta nyt oli leukkarit ja neutrofiilit pudonneet jälleen alaspäin. Neutrofiilit vain 0,5 ja leukkarit 1,7. Taas valahti infektiopelkopeikko meikäläiseen, hysteerinen eristysmuuri paksuni. Miksi ne viikossa heilahtaa noinkin kovasti, no heilahtaahan ne. Nyt kotona otettava iltalääkeannostus pienennettiin, sekös Reettaa riemastutti. Itsellä taas pelkopeikko sanoi, että entäs jos elimistö ei kestä kohta koko lääkettä. Kyseessähän on siis Merkaptopurin, josta on ollut kuultavissa yhtä ja toista muiden lasten kohdalla. Reettahan on koko ajan kestänyt kaikkia lääkkeitä todella hyvin. Alitajunta raksutteli kauhealla voimalla, omiaan. Mutta ei siinä, pienennetään annosutusta, säädellään arvojen mukaan. Ja sitä hoitokaaviotahan ei ole, joten eletään koetulos kerrallaan. Näinhän se menee.
   Seuraava lyppi ja sytostaatti ensi viikolla, suunnitelmien mukaan. Mutta en vain jaksaisi, sen puhelun aikana iski järkyttävä turnausväsymys, kun nuo valtavat tunteet ehtivät valahtaa päästä varpaisiin. Kuinka ohuella riitteellä liikumme ja tietoisuus siitä, että kuplaamme sorotaan ja härpitään yhä niin monelta taholta. Kärsivällisyys meni riitteelle, vaikka se on ollut pari kuukautta hyvällä tasolla, vahvalla jäällä. Ensi viikkohan tietää jälleen uusia lääkkeitä ja uusia kipuja. Ja niitä tulosten odottamisisa ja kyttäämisiä. Voi saasta, taas laitetaan se hirttoköysi, minä kun toivoin että se olisi siirretty vaikka auton perään hinausköydeksi, kun joutilaaksi joutui. Minua niin lapseni puolesta harmittaa ja murehdituttaa tulevat kivut ja tulevat operaatiot. Mikä olisi kohtuullista? Illalla laitoin piikin, sekin itketti turhankin pitkään. Kuulemma sattui kauheasti. Pistinkö huonosti, väärin, nopeasti vai onko lapsen mitta jo täysi tätäkin. Pistääkö äiti huonosti verrattuna isään? Itkikö Reetta kipua vai tilannetta? Sekin jäi auki, mutta itku kaikuu yhä alitajunnassa.
   Pääsimme yöhön ja makeaan uneen. Reetta heräsi kovaan jalkakipuun, ihan nilkututti. Ensin ajattelin sen olevan seurausta tästä minun huonosta ja itkettävästä piikittämisestä, mutta se olikin eri jalka. Se olikin nilkka, eikä pakara. Eli amatöörin "väärä" piikittämisteoria ei ollut suoraan verrannollinen kipukohtaan, ei toiminut. Voiko se kuitenkin olla illan lääkkeestä johtuvaa? Särkylääkettä, hierontaa, villasukkia, sivelyä, keskustelua, lukemista ja kainaloa. Tunti toista siinä meni, aika nopeasti kipu hellitti. Järkeilyni mukaan kipu hellitti ennen kuin kipulääke liukeni..., siis oliko se alitajunta lapsellakin ja itku tuli sen kautta. Mutta kyllä Reetta ihan länkkäsi kävellesssän, tiiä taas tuota mikä on syy ja seuraus. Tästä kuitenkin seurasi ihana valkoinen ja pehmeä seuraus. Molemmat kissat tajusivat tilanteen, tulivat Reetan päälle, kehräämään ja hoitamaan. Siis mikä saa kissat toimimaan yhdessä noin ihanasti. Miten ne tajuaa, kumpi tarvitsee hoivaa? Kyllä ne Reetta hoitivat, minä sain vain kehräyksen sivuvaikutuksista nauttia. Ne olivat sängyssä aamuun saakka. Ihania, ehän se siis ole ihmekään, jos kipu hellittää, kun saa kissoja silittää ja kuunnella rukin tasaista surinaa...

   Nyt on siis aamu ja pätkäyöstä johtuen leijun aamusumussa. Kuinka yhdenkin yön pätkät ja parin vuorokauden ajatukset tähän sumuun vetävät. Iskä on ollut nyt kaksi yötä pois kotoa. Alitajunnasta pulpahti, että Reettahan saattoi nyyhkyttää myös iskäikävää. Eilen, kun tytöt tajusivat, että iskä on toisenkin yön pois kotoa, alkoi alahuulet vipattamaan. Sitten kuitenkin analysoimme, kuinka tärkeää omat ystävät ja harrastukset ovat, etäisyys kotiin ja tähän akkalaumaan. Kaikki se tekee vaan niin hyvää, kaikille... Reetta on noussut myös ylös, kivuttomana, nauraa rätkättäen ja yhteistyökykyisenä. Tytöt tekivät toisilleen päät täyteen pikkulettejä yön ajaksi. Nyt ne yhdessä niitä auki harjaavat ja puhuvat englantia. Reetta teki eilen yksinään ison ryhmätyönkin, kerralla valmiiksi saakka. Jotenkin äidin sympatiat oli mukana, siis ryhmätyö yksin tehtynä, tätähän tämä. Eli vuorokauteen on jälleen tullut aika monta muistutusta tilanteestamme ja kaikesta todellisuudesta. Niitä ei voi ohittaa, ne on kohdattava päivittäin, mutta hitsi kun en ehtinyt sitä teflonia tiistaina vetää ja valmistautua, sillä sehän sotkee ja hämmentää monta seuraavaa päivää. Mutta eiköhän se tästä taas, kun oli tuommoinen alitajunnan monttukosketus, taas olen reunalle rämpinyt. Tessa keitti minulle hyvät aamukahvit ja aamu luistaa leppoisasti. Kehräävä kolli on pihalla aamupalan syöneenä, muut pyörivät jaloissa. Aamu sarastaa upeissa väreissä ja sinisen sävyissä. Jospa katselen ikkunasta luonnonkauneutta pitkällä kaavalla ja menen elikoiden kanssa ihan oikeasti ulos. Joo, tänään tarvitsen pitkän ulkoilmakosketuksen ja raitista ilmaa monta kuutiota... Mutta ennen sitä pukeminen, tiskikoneen tyhjennys, petien petaukset, kuivausrummun tyhjennys ja tanssahtelua imurin kanssa. Tästä tulkoon jälleen hyvä päivä!

  P.S. Ajatusteni oikolukija ehti minulle jo sähköpostia laittamaan... Hän kirjoitti sanoiksi ajatukseni, joita vasta yöllä pyörittelin ja joille vasta oman nuppini sisäisen kaaviotaulukkotsydeemin perustin. Käänteishyljintä ja lääkkeet saattavat aiheuttaa myös jalkakipua!...................
   Jes! Sitähän minä ajattelin kaaviollani seurata. Kipu iski juuri samaan aikaan kuin silloin marraskuussa ne kuumepiikit, eli pistopäivänä ja samalla kellonlyömällä. Eilen ei nimittäin särkenyt päätä, mikä on yleensä puskenut nukahtamisvaiheessa esiin. Käsittääkseni nielussa ja suussa on yhä "peitteitä". Eli huomenna ja maanantaina taulukkooni mitä ilmeisemmin kivut yöllä alkaen 01 ja rapiat saan merkitä... Sovitaan näin!