SATTUIPAS

Vajaa tunti tuosta, kun ajatuksiani kirjailin. Reetan olotila romahti jälleen. Pää tuli liika kipeäksi, oksetti vatsanpohjia myöten. Itketti, tuntui pahalta. Ei auttanut särkylääkkeet, koska mikään ei pysynyt sisällä. Pelkkä ajatuskin ruuasta yökkäytti. Mutta neiti halusi kuumeisesti leipoa korvapuusteja. Otin reseptit ja värkit esille, tehdään sitten.
Sinne jäivät jauhot käyttämättä, siillä oli pakko lähteä takaisin osastolle. Ehdimme olla sen reilut kaksi tuntia kotona. Tessa jäi pelaamaan jalkapalloa ja huolehtiin elikoista me muut istuimme autoon. Kun pääsimme osastolle olotila muuttui taas parempaan. Paino on 1,3 kiloa vähemmän kuin sunnuntaina. Neiti pääsi tippaan. Leivoin leipomattomat korvapuustit lähikaupasta. Mikä sen kotona laukaisee? Onko odotukset liika kovat tytöllä, meillä? Eikö kotona tule oltua tarpeeksi rauhallinen, no ei, kotonahan mennään ja touhutaan. Osastolla ollaan ja rauhoitutaan. Sellainen kotiutus ja paluu.
Tänään odotamme päivystyksellä aikaa magneettiin, pää kuvataan. Näinpä a-blogin aloitus siirtyy... Miksi tulee aina uusi peikko, kun yhden seikan saa hallintaan. Annanko peikolle yliotteen vai  olenko luottavainen. Meinasi saada yliotteen, mutta sain niskalenkin.
Illalla kun puoli kymmenen aikaan asunnolle kävelin, ajattelin kuinka hyvin rullaa. Kävely nimittäin. Olen kävellyt viikon aikana todella paljon, hyvillä mielin. Suunnittelin aloittavani aamuni pidennetyllä sairaalamatkalla tai käveleväni turhien mutkien kautta asunnolle. Pidän ulkoilusta, kävelystä ja se onnistuu sairaalajaksojenkin aikana. Se on toteutettavissa. Kunnes asfaltti muuttui sepeliksi, korkeuseroa kolmisen senttiä. Silloin muljahti ja pahasti. Tunsin kuinka nilkkani veti nuriniskoin ja sattui. Sattuipas niin kovin. Sattuipas niin etten tiennyt voinko laskea jalkaani vaiko enkö. Raahauduin halailemaan koivua. Tuohi oli karheaa, kaunista. Mietin palaanko sairaalaan, taksilla, kontaten vai raahaudunko asunnolle. Noin viiden minuutin aikalisän ja halailun jälkeen uskalsin astua. Kerran, toisenkin. Tunsin, että minua seurataan. Alakerran ikkunasta katseli saksanpaimenkoira päätään kallistellen jokaista liikettäni, näytti ihan huolestuneelta. En ollut siis onneksi yksin. Reettakin soitti ja huolissaan kyseli pääsenkö asunnolle.
Mitäs taas kuvittelinkin itsekkäästi, itsekseni, käveleväni rennosti, rullaamalla. Oliko tuokin liika itsekäs ajatus. Taisi olla, voi kunpa malttaisin vain olla ilman omia suunnitelmia. Rullata vain päivästä toiseen, keskittyä lapseni sairauteen, hoitoihin, parantamiseen ja paranemiseen. Särkylääkettä ja lepoa yön ajan. Aamulla kenkä oli pienentynyt. Pystyin kävelemään suoralla ja tasaisella. Kävelin päivystykseen; nivelsiteet vinksahtaneet, ei paha, mutta turvotusta havaittavissa, ei mustelmia, ei murtumia. Tukea ja lepoa särkylääkkeillä. Mutta sattuipas taas, ja sattuu yhä.
Reetta oli kerennyt illalla jo Pasillekin asiasta soittaa. Kommentti oli kuulunut; miten tuokin on taas mahdollista? Siinäpä se. Sattuipas vaan. Olen aika raajarikko; raahaan jalkaani ja sormi on mustana, naamakin on vähän vinksahtanut uusista eteen tulleista asioista. Nyt taas odotellaan. Odotellessa Reetta söi neljä pientä korvapuustia aamupalaksi. Ei särje, ei okseta, olo on hyvä. Hyvä niin, mutta neiti onkin paikoillaan ja tipassa. Nyt vain odotamme magneettikuvantamisaikoja ja seuraavia siirtoja.