Reetan olo helpotti jälleen kuin taikaiskusta. Nyt pitäisi päästä metsäretkelle, tekisi mieli huovuttaa, askarrella, haluaisi päästä pyöräilemään, seikkailemaan, tekisi mieli leipoa korvapuusteja. Lapsi makasi äsken peiton alla voipuneena, allapäin ja sitten taas skarpataan. Itse yritän toppuutella, ole nyt vähän aikaa paikallasi, että voimistut. Sitten kun virtapiikki iskee, niin se on menoa.
Väinö istuu tuuletusikkunalla ja puhuu korvillaan. Reetta ymmärtää. Aamulla Verna oli kouluunlähtönsä suhteen todella malttamaton. Lopulta neiti lähti yli puoli tuntia etuajassa, koska koulun pihalla kello kulkee eri tavalla. Sitä ei tarvi koko aikaa seurata. Illalla Verna pyysi kanssaan Mökömajaan peiton alle. Siellä me sitten mökötimme lähes tuppisuina. Ei hänellä mitään erityistä ollut, halusi vain minut mukaansa. Illalla Verna piirsi minulle sydämen lyijykynällä. Ohimennen Verna kyseli, onko sitä Helsingin aikataulua vielä tullut? Ei ole vielä, vastasin.
Perkkasin eilen kukkapenkkejä. Pelastin kuunliljoja kiven alta. Olin niin tohkeissani löydöstä, etten tajunnut pudottavani kiveä suoraan sormelleni. Vasemman käden keskisormi jäi kahden ison kiven väliin, mennen ihan lyttyyn. Näin salamoita, tuli kipukyyneleitä ja kipuvapinaa. Pasi puisteli päätään, miten tuo oli taas mahdollista. Niin miten, se vain sattui ja sormeen sattuu yhä. Sormi on kauniisti paisunut ja violetinpunertava.
Eilen aamupäivällä etsin rahapussiani. Hain ja tongin joka paikan. Viimeiset muistinrippeet kukkarosta ovat osastolta kun ostin lohisalaatin. Näinpä paniikissa osastollakin etsinnät pystyyn. Sitten se kadonnut kukkaro tulikin vastaan ihan väärästä laukusta, pohjalta muita asioita hakiessa. Jälleen Pasi puisteli päätään ja kyseli miten tuo on mahdollista. Luulisi meidänkin yhteisen historian jälkeen tajuavan, että se on täysin mahdollista. Jokapäiväistä. Usein toistuvaa. Yllättävää ja jännää. Aina saattaa olla jotakin hakusessa, milloin silmälasit, avaimet, kengät tai lompakko. Onneksi on noita koiria ja kissa, joiden kanssa on helppo hakea...
Fannyn kanssa kävelimme eilen yli kahdeksan kilometriä mummulaan. Sitkeä sissi. Nauroimmekin, että mikäli Verna olisi ollut mukana olisi hän junttavunut ensimmäisen kilometrin jälkeen. Sitten ei olisi irronnut askelta, eikä sanaakaan. Tessa taas olisi vinkunut, valittanut ja naukunut joka asiasta. Todennäköisesti olisin ottanut niskapyllyotteella ja viskannut jäähylle ojanpientareelle. Reetta taas olisi sitkeästi raivolla ja sisulla kävellyt perille saakka. Onhan hän jo monia vuosia sitten ajanut saman matkan ees takaisin pyörällä, muiden vielä nukkuessa.
Aamulla lapset lauloivat ja piirsivät. Kuvana syntyi prinsessanlinna. Laulunsanat menivät näin; ...on pahan noidan pauloissa, pauloissa, pauloissa... Osa muksuista lauloi puolestaan saman kohdan; ...on pahan noidan palleissa, palleissa, palleissa... Sitten tulikin kauhea eripura siitä onko kyseessä noidan paulat vai pallit? Aikansa tapeltuaan he tulivat ratkaisuun, että niiden täytyy olla paulat, sillä eikös noita ole tyttö eikä sillä ole palleja. Kaikkea sitä! Melekosia ajatusvirtoja jälleen mammalla sulateltavaksi. Täytyy jälleen skarpata ja yrittää sivistää noita. Tai itse asiassa eikös ne ole itsessään jo aika sivistyneitä. Osaavat keskustella ja hakea ratkaisuja oma-aloitteisesti. Toisaalta on myös hyvä, ettei ole erityisiä asioita, tabuja, kysymyksiä joista ei voisi keskustella.
Väinö puolestaan leikkii pihalla hiiren kanssa tuijotusleikkiä. Mihin tuijotus päättyy, enpä halua sitä olla katsomassa. Että tällainen tarinatuokio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti