JOKO OLET PARANTUNUT?

Sain eilen huolestuneen puhelun, joko olet parantunut? Aika laaja käsite ja vieläkin minulla on epäselvänä se, että mistä parantunut. Aamuni olen miettinyt asioita, joista oireilen, onko ne sitten parantumisia. Mikä on terveen ja sairaan mitta.
Olenko parantunut päänsärystä? Kiitos kysymästä tänään ei särje olleskaan, mutta en myöskään ole stressitilani huipulla. Ne kun kulkevat käsi kädessä.
Iskiaksesta? Kiitos kysymästä mukana on, pysyy ja vedättää.
Pelosta? Enpä ole siitäkään parantunut, se liplattaa sisälläni aaltoina.
Huolesta? Sama vastaus, kuin edellisessä.
Avuttomuudesta? Siitä en nähtävästi parane koskaan. Se on niin piinallinen riesa, ettei se anna rauhaa. On avutonta olla avuton. Täysin yllättävä sairaus, johon itsellä ei ole lääkkeitä, parannuskeinoja.
Toivosta? Toivon että, toivo jaksaa kulkea seuranamme koko ajan. Välillä toivo meinaa ottaa etäisyyttä, mutta käsittääkseni se tällaisissa taisteluissa tekeekin niin. Toivo on kuitenkin aina läsnä, välillä hiljaa taka-alalla mutta kuitenkin. Toivoa ei saa hukata.
Onnellisuudesta? Joo, siitä olen lähes tyystin parantunut. Ei anna merkkejä itsestään moniin tunteihin. Jopa päiviä vierähtää ilman oireita.
Uskosta? Mitä se pitää sisällään? Pakkohan tässä on lapsuudenuskon peruspilareihin uskoakin. Mutta miksi uskon varjolla toisille kuuluu tällaiset kärsimykset ja kokemukset. Vahvistaako se uskoa? Vai heikentääkö? Välillä en tiedä kuinka uskoisin, onko aihetta kiitokseen?
Alakulosta? Alakulo ja monttupäivät kuuluvat mielestäni sairauteni kuvaan. Mutta milloin on liika paljon monttuja.
Huumorista? Onnekseni se oirehtii päivittäin. Puskee pintaa pienistäkin rakosista. Ilman huumorin oireita tiemme olisi paljon kuoppaisempi. Sillä tiellä saattaisi olla jopa kelirikko. Mutta onneksi huumorilla höystettynä ajokelit säilyvät. Mitä nyt hiukka routinut on, mutta kierretään pahimmat montut ja alennetaan tilannenopeutta.
Syyllisyydestä? En ole parantunut, sillä omat tehdyt ja tekemättömät teot kumpuilevat alitajunnasta tasaisina syyllisyyspuuskina.
Epävarmuudesta? Mukana on voi hyvin ja vihertää.
Ristiriidoista? Sekin oireilee joka ikinen päivä.
Vihasta? Viha voi paksusti. Viha ruokkii vihaa. Kun on kaikkien vihan kohde, niin kyllähän omakin viha jaksaa hyvin.
Kateudesta? Inhoan omaa kateuttani. Miksi kateus muiden huolettomasta elämästä, terveistä lapsista on aina vain mukana. En pidä tästä oireesta ollenkaan. En ole koskaan muita kadehtinut, sillä yleensä kaikella on myös kääntöpuolensa, jota muut eivät näe. Kateus on raukkamaista, enkä haluaisi olla raukka ja kade.
Nälästä? Vaihtelee päivittäin. Välillä kotona olematon nälkä on tyhjiön täyttämistä, jollakin.
Rakkaudesta? Teininä luulin päätyväni vanhanapiikana Lintulan luostariin nunnaksi. Se olisi tällä hetkellä helppo rooli, luulisin. Ei tarvitsisi rakastaa lapsia, puolisoa, lemmikkejä ja itseäkään. Eikös se ole sellaista epäitsekästä rakkautta, kohdistettuna maallista konkreettista suurempiin asioihin. Rakkaus muuttaa koko ajan muotoaan. Toivottavasti en parane siitä koskaan. Rakkaus on erittäin hyvä asia. Mutta millaista rakkauteni on tänään. Rakkauteeni on säilötty tällä hetkellä kaikki nuo edellä mainitut oireet ja sairaudet. Eli rakkaus ei ole kevytkenkäistä, kuplivaa, kihelmöivää eikä helppoa. Rakkaus on tällä hetkellä vastuullista, aika piikkistä, satuttavaa, raakaa ja pohjatonta.