OLEN JÄLLEEN MIETTINYT

Kyllä tuo pieni mieli tekee työtään, menee menojaan ja miksei se pysty saamaan aikaan myös tuhoa. Tällä hetkellä ei ole kyse tuhoista vaan oivalluksesta, helpotuksestakin. Koko kuluneen viikon olin varpaisillaan lypin suhteen, ettei se vain satu 18. päivälle. Eihän vain tulokset satu 18. päivälle. Tyhmää, mutta lokakuussa ja tammikuussa juuri samaisena 18. päivänä maailmamme on järkkynyt. Nyt tuo päivämäärä on jälleen kuukauden päässä, joten saa löysäillä. Kuulostaako järkevältä, ei aina itsestäkään. Mutta minkä sitä mielelleen voi, alitajunnalleen kummenee.
Olen myös puhunut, kirjoittanut ja ajatellut paljon pelosta. Mikä sitten on pelkoa. Käytänkö pelko sanaa liian heppaisin perustein? Muksuilla on välillä jos jonkinlaisia jännityksiä, paniikkeja ja pelkojakin. Olen yrittänyt heille kertoa, ettei ole aina pelosta kyse. Usein tunne on vain normaalia jännitystä, odotusta ja kihelmöintiä. Olen saanut heidät asiaa uudelta suunnalta miettimään, tunne on helpottanut. Olen kertonut, että se on normaali tunnetila. Toisilla tosin vahvempi. Pitää tajuta mistä on kyse, ja tajuta myös se että se menee ohitse. Yleensä jännittämisen taustalla on jokin suuri tapahtuma, yleensä positiivinen muutos. Kun meneen naimisiin niin jännittää. Kun synnyttää, niin jännittää. Kun ajaa ajokorttia, niin jännittää. Kun hakee uutta työpaikkaa, niin jännittää. Kannattaako näitä asioita tehdä, mikäli siihen liittyy pelkoa. Kannattaako mennä naimisiin, hankkia lapsia, ajaa autoa, vaihtaa työpaikkaa, mikäli pelkää. Minulle tärkeä oivallus omissa tunteissani on ollut se, kun tajusin että jännitystä voi tuntea silloin kun lopputulos on positiivinen. Pelkoa tuntee yleensä silloin kun lopputulos ja kuljettava matka on tuntematon. Toki Reetan sairauden myötä jännitänkin ja usein. Mutta kun jännitysmomentti hinataan huippuunsa ja aikajana vedetään äärimmilleen se muuttuu peloksi. Se ei ole sellaista hetkellistä kihelmöintiä vaan suoranainen kramppi, joka saattaa olla useita päiviä, kuukausia, vuosia. Näin ollen asiaa pähkäiltyäni olen tullut siihen lopputulokseen, että pelkoni on aiheellista ja oikeutettua. Olisihan ihme jos tällaisesta selviäisi pienellä mahan kipristelyllä, jännitysoireilla. Ei kyllä tämä on kokonaisvaltainen pelkokramppitila, johon ei sitä laukaisevaa positiivista lopputulosta ole noin vain näkyvissä. Kun kävelee alttarille, niin puoliso häämöttää ensin kaukana, mutta kohta olemmekin rinnakkain. Inssiajokin kestää tietyn ajan ja ajaja voi itse analysoida ajonsa jo ajaessa. Lapsen synnytys on tietty pidempi aikainen jännitys, pelko, hurmostila, mutta yleensä sekin päättyy tietyn ajan kuluessa uuteen hurmokseen, vanhemmuuteen. Ei siihenkään kramppiin jäädä kahdeksi vuodeksi. Eli olen huojentunut omasta oivalluksestani kaikin puolin, minulla on täysi oikeus pelätä ja pelkään kun kerran pelottaa.
Tänään sunnuntaina nousimme ylös aaamuauringon paistaessa. Tänään ei pelota. Tänään on hiukan kihelmöintiä, sillä illalla ajelemme osastolle. Reetta kömpi yöllä kainalooni. Neiti on roiskinut parina iltana tyynylleen laventelia saadakseen paremmin unen. Tuoksu oli vahva vielä yölläkin, mutta kyllä me saimmekin hyvin unen. Meillä on koko päivä aikaa tehdä jos mitä kivaa, jännitävääkin. Jannää voisi olla sammakonhavainnointi, uudet oivallukset Mökömajan käytön ja sisustuksen suhteen, onnistuuko Reetan suunnittelema lohivuokaruoka, käykö meillä ketään pihalla kylässä tänään. Onhan tässä jos mitä jännitettävää koettavaa edessä. Illalla jännittää onko osastolla tuttuja, pitääkö Reetan jäädä osastolle yöksi vai pääseekö mamman kanssa asunnolle. Mutta nämä ovat sellaista kivaa kihelmöintiä, ilman pelkoa. Minä kyllä jännään tarkenenko juoda aamukahvini paljain varpain terassilla vai tarvitaanko villasukat. Tuotapa pitää lähteä analysoimaan...