HUMINAA

On kuulkaas tapahtunut vaikka ja mitä sitten eilisen, sillä kirjoittelin viimeksi vuorokausi sitten. Mieleni on täynnä huminaa, tyhjää, rominaa ja kohinaa. Reetan huono olo ja päänsärky sen kuin jatkuivat. Päätimme lähteä osastolle tarkkailtavaksi iltasella viiden paikkeilla. Kaikki ruoka ja juoma saivat neidin voimaan pahoin, päätä särkemään ja yökköilyttämään. Siis täydellinen oravanpyörä. Kun ei syö, niin särkee, kun ei juo niin särkee, kun särkee ei maistu, kun särkee on olo huono, kun yököttää niin ei maistu, jos maistuu niin yököttää. Tunsin suunnatonta avutonta raivoakin, miksi tuo syöminen pitää lopettaa juuri nyt, kun syömisen tärkeyttä nimenomaan on korostettu kantasolusiirron yhteydessä. Onko pakko just nyt alkaa naukumaan, ettei maistu. On kait se huono olo, jos leikkii ja juoksee tuntikausia ulkona, auringonpaisteessa ja ilman ravintoa. Raivosin itsellenikin omaa tyhmyyttäni, miksi en tajua aina olla tyrkyttämässä, tuputtamassa, huolehtimassa. Miksi unohdan lapseni syövän pariksikin tunniksi, jotta nestehukka ja nälkä ottaa ylivallan. Mitäs menin tirauttamaan sen hujentuneen lyppi-kyyneleeni, aina kun jotain annetaan niin myös jotain otetaan. Ettei vaan hetkeksikään ole vara huokaista, saati sitten tuntea helpotusta.
Illalla kokeet osoittivat arvojen kohenemista. Jäimme kuitenkin osastolle yöksi ja nesteytykseen. Kun Reetta syö ja juo, niin johan särky katoaa ja virtaa löytyy. Mutta saadappa syömään ja juomaan. Meille tämä syömättömyys ja huonovointisuus tuli niin puun takaa, monilla muilla se on ollu koko ajan läsnä. Osa vanhemmista tasan tarkkaan tietää tämän kuvion.
Alkuyö meni siis päivystäjää odotellessa, loppuyö huminassa. Viereisellä sängyllä maatessa päänsärky siirtyi lapsesta minuun humisten. Aamulla lapsi oli pirteä, nesteytetty, verevä ja iloinen. Mamma taas humisi ja humisee yhä.