Niin moni meistä katsoi tällä viikolla Lastenklinikoiden kummien hyväntekevöisyysohjelmaa, itkien. Niin moni meistä tai paremminkin teistä kuulemma samaistuu kirjoittamiini tunteisiin, ajatuksiin ja kokemuksiin. Jopa itkien. Sillä nämä asiat ovat niin monilla meistä liian lähellä. Olemme liian lähellä tätä todellisuutta, elämme sitä liiankin läheltä. Kuinka helppoa olisi olla katsomatta tai lukematta, sulkemalla ajtuksistamme tämänkin mahdollisuuden. Mutta olemme liian lähellä. Mutta miten voisimme päästä kauemmaksi tästä lähellä olosta, sillä onhan kyse omista lähimmäisistämme, lapsistamme. Haluammekin olla liian lähellä, jotta lapsella olisi turvallista olla. Mitä muuta me vanhempina voimme antaa kuin läheisyyttä ja rakkautta. Läsnäoloa. Vanhempina olemme muiden tekojen ja toimintojen suhteen niin avuttomia. Meidän vain kuuluu olla lähellä. Tämän savotan jälkeen meillä on valtava määrä uusia läheisiä. Ihmisiä, jotka ovat putkahtaneet lähellemme pyytämättä, hakematta. Riittää kun on lähellä, muuhun meillä pelkillä ihmisillä, ystävillä, vanhemmilla, perheillä ei ole mahdollisuuksia. Tunnen kuinka moni elää lähellämme, vaikkemme kuule edes toisistamme pitkiin aikoihin. Saati sitten että näkisimme. Etäinenkin läheisyys ja vierellä kulkeminen on tärkeää. Uskon myös että raskastakin, välillä tekin koette asiat liian läheltä.
Polveni on liian lähellä patteria, joka hohkaa kuumuutta. Kirjoitan tätä Reetan huoneen nurkassa, läppäri on ikkunalaudalla. Minulle tuotu sänky on aivan liian lähellä seinää, Reetan sänkyä, ikkunaa. Pienessä huoneessa kaikki on liian lähellä kaikkea. Toin Reetalle dvd-vehkeet, mutta nekään eivät pelittäneet toivotulla tavalla. olen liian lähellä neidin raivoa, kiukkua, jonka moiset asiat aiheuttaa.
Tänään on varmistunut pään kuvantaminen. Nyt otettiin uudet verikokeet, joilla seurataan joitakin hyytymisiä... Sytostaatit siirtyvät ainakin huomiseen. Olen taas aika lähellä paniikkia, raivoa, epäuskoa. Liian lähellä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti