Paniikkiaamu verikokeiden osalta jälleen vallalla. Sain onneksi labravastaukset pikana, osasto ei vielä ole niitä diagnosonut. Mutta paniikilleni tuli hiukan huojennusta, sillä nousua aistittavissa. Leukkari 1,7, lauantaina 1. Hemo 95, lauantaina 93. Trompparit alle 70, tankkausraja kuitenkin 30 pinnassa. Neutrofiilit mitattavissa. Näin maalaisena tollona, äitinä ja laboranttina jäisimme kotiin arvoja kasvattelemaan. Kunpa lääkäritkin tulisisvat samaan tulokseen, kunpa ne vastaukset meillekin soitettaisiin. Kaiken loogisuuden mukaan arvot eivät ehdi tälle viikolle nousta lyppiin tarvittaviin lukemiin... Niihin on vielä matkaa.
Yö meni jälleen miettiesssä, lueskellessa, valvoessa, pyöriessä. Helpotti, kun sain nousta oikeasti ylös ja oli aamu. Saanpahan tehä oikeasti jotain, enkä vaan tappaa yöllistä, hidasta ja pimeää aikaa. Oikeasti kotimme tarvitsisi jälleen siivousta.
Eilen sammakkomme Torsti oli päivän hiljaa. Pelkäsimme sen muuttaneen muualle. Illalla Torsti aloitti jälleen tarinoinnin. Olimme riemuissamme, kaikkea sitä odottaakin. Jospa tänäänkin Torsti jutustelisi. Luvassa säätiedotuksen mukaan lämpöistä ja leppoista kevätsäätä. Kunhan saamme aamupalat nautittua, aika ulkoistaa itsemme nauttimaan keväästä.
Ulkopuoliset, monet ystävät ja tutut eivät kuulemma tajua puoliakaan kirjoittamastani tekstistä, koetuloksista. En minäkään niistä tiennyt puoli vuotta sitten mitään. Mutta tällä hetkellä ne ovat meille asianosaisille tärkeitä lukuja. Lapsemme ovat tilastoja ja lukemia. Niiden perusteella moni asia ratkaistaan, hoidoista päätetään, kotijaksoista puhutaan. Onneksi itse alkaa jo hahmottamaan tietyt tunnusmerkit, joita päivittäin tarkkaillaan. Eilinen nenäverenvuoto kertoi laskeneista tromppareista. Poskien väri kertoo hemoklobiinista. Toivon, että koittavat pian nekin ajat, ettei joka asiaa tarvitse tulkita. Lapsi saa olla aidosti lapsi, eikä keikkuva, kiikkuva, juokseva, laulava laboratorionäyte.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti