Olen saanut ihan oikeaa postia ystävältä. Perinteisen käsinkirjoitetun kirjeen, ihanaa. Kauhiasti kiitoksia! Kuinka harvoin tällaista aitoa postia enää nykypäivänä saa. Olin ennen todella ahkera kirjeenvaihtaja, kirjekavereita ympäri Suomen. Kirjeet oli todella pitkiä... Nykyisin ajatustenvaihto menee yhä enemmän teknisiin ratkaisuihin, harmi.
Olen ymmärtänyt monien ihmisten puheista, että tänne on todella vaikea heittää mitään kommentteja. Ihan ymmärrettävää, moni asia on vaikea sanoiksi pukea. Toki monelle kynnys kommentoida on sitäkin, ettei uskalla omia ajatuksiaan julki tuoda. Sekin sallittakoon. Mutta minusta olisi tosi kiva saada myös kommentteja teiltä, sillä tämä on välillä aika yksinäistä naputtelua... Kannatta kuitenkin ajatuksiaan kirjoittaa ulos. Onko se sitten julkista vai päiväkirjan muodossa. Ihan sama. Minua itseäni ainakin valtavasti helpottaa, kun saan ajatukset ulkoistettua itsestäni. Monta kertaa vaikeakin ajatus purettuna hellittää heti otettaan. Asia ei jää sisälle pyörimään. En myöskään kauheasti sensuroi ajatuksenvirtaani, sillä ainahan ne eivät todellakaan ole kauniita korulauseita. Mutta sekin sallitakoon, sillä emmehän elä ihan ruususen unelmaa. Äiskä onkin sanonut minun kirjoittavan aika suoraa tekstiä, mutta mitäpä minulta muuta voi odottaa.
Seuraava kyselyni tulee koskemaan sitä, kuinka monia meistä syöpä jollain tavalla koskettaa. Onko kokemus omakohtainen aivan henkilökohtainen, lähipiiriä koskeva vai oletko säilynyt aivan ilman syöpäkontaktia. Yhä enemmän kuuluu sairastuneista ja syövästä. Tässähän toki on sekin, että asiaa ei enää nykyään salailla. Eletään rohkeammain syövän kanssa, sillä harva meistä sitä on itselleen omilla teoilla hankkinut. Vaikka syöpä on yleistä, ei sitä Ylivieskassa ole viiteentoista vuoteen ollut lapsella. Eli Reetta mursi tämän tilaston leukemiallaan.
Hei!
VastaaPoistaOlen käynyt lukemassa kirjoituksiasi täällä mutta niin kuin sanoit, tämä kommentointi on hankalaa, varsinkin kun ei olla kovinkaan tuttuja ja tätä lukee niin monet muutkin. Ajatuksissa olette silti usein. Sairaalaelämä on meillekin tuttua, lapsen kanssa ollaan vakikävijöitä osastolla 62(siinä syöpäosaston alapuolella) jo 12 vuoden ajan. Tosin nykyään on vain päiväkäyntejä harvakseltaan, eikä koskaan olla viikkoa pidempään viivytty. Mutta tiedän suunnilleen mitä se elämä siellä on. Reetta on kirjoittamasi perusteella uskomattoman reipas tyttö, en ole koskaan henkilökohtaisesti tavannut mutta ei voi kuin ihailla tuota asennetta :) Kaikkea hyvää päiviinne!