Palasimme siis sairaalasta turvapaikkaamme. Reetta on todella rento ja hyväntuulinen. Kutoo kuulemma töppösiä Sinkolle, että se tarkenisi ulkoilemaan. Samalla keskustelemme syvällisiä työnteosta, työpaikoista. Palkoista, kuluista ja työajoista. Samalla hän kyselee milloin palaan töihin? Kauanko hoidot kestää, kuinka usein joutuu olemaan osastolla, auttaako vitamiinit, voiko parantua, joutuuko syömään tabletteja? Milloin isä menee töihin? Mihin töihin? Onko hyvä vai huono, kun isällä ja äidillä on sama työpaikka? Voiko jollekin työlle tulla allergiseksi ja voiko sitä työtä tehdä jos on allerginen? Hoh, hoi! Voi tuota keittiöpsykologiaa ja tiedonjanoa. Onko minulla antaa oikeita ja riittäviä vastauksia? Voinko olla vastaamatta, mikäli en itsekään tiedä? Periaattena olen aina pitänyt sitä, että annan jonkin vastauksen. Sellaisen johon pienen tiedonjano riittää. Parempi antaa jotain lyhyttä ja ytimekästä, hipaisten tietämystä, kuin se että jättää vastaamatta. Mikäli ei osaa antaa minkäänlaista vastausta, pyrin ottamaan selvää ja kyselemään viisaammiltani. Näin olemme myös toimineet Reetan syöpää koskevien kysymysten kanssa. Olemme siis kyselleet hoitajilta ja lääkäreiltä ja purkaneet epätietoisuutta sitä kautta. Lapselle riittää monesti tyhjentäväkin vastaus, suuntaa antava. Tärkeintä mielestäni on, että lasta kuunnellaan ja häneen suhtaudutaan vakavasti. Syöpäsairaat lapset ovat eittäin kypsiä ikäisekseen.
Kuvitelkaapa tervettä ekaluokkalaista, mistä sen ikäinen kavereidensa kanssa keskustelee? No ainaski meillä lukemisesta, koulusta, kavereista, hameen väristä, tietokonepeleistä, Hello Kittystä, tyhmistä isosiskoista, hiuksista, kampauksista, läksyjenteosta, Pet Shopeista, leikkimisestä ja hauskuudesta. No, mitäpä tämä meidän toinen ekaluokkalaisemme keskustelee? Cvk:n juurtumisesta, cvk:n toiminnasta, nesteytyksestä, lääkkeistä, tiputuksista, eristyksestä, pahasta olosta ja pahasta mielestä, verikokeiden tuloksista, kaljusta, limakalvojen kunnosta, sairaalakoulusta, osastokavereista, vyöruusun tarttumisesta, paranemisesta, sairastamisesta, miksi, kauanko, voiko sairastua uudestaan, tehoaako lääkkeet, saako käydä kotona tai edes ulkona? On jotenkin kohtuutonta, että lapset joutuvat tällaisten kysymysten äärelle ja näin kovaan maailmaan. Onko nämä lapset jotenkin tarpeeksi vahvoja kokeakseen tällaisia asioita? Miten valitaan lapset, joille moinen arpaonni napsahtaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti