Viikon aikana olen käynyt hyviä ja syviä keskusteluja eri ihmisten kanssa. On erittäin helppoa olla avoin ja keskustella kipeistäkin asioista, oudoista aivoituksista, levottomuudesta ja odottamisen tuskasta sellaisten ihmisten kanssa jotka elävät samaa syöpäelämää kuin me. Sitä tuskin kukaan ulkopuolinen voi käsittää. Se on niin henkiläkohtaista, omakohtaista. Syöpäosastolla toiset vanhemmat vain tietävät puolesta lauseestakin toisen ajatukset ja meneillään olevat tunnelmat. Miltä tuntuu palata osastolle? Miltä tuntuu kun ahdistus valtaa? Mitä on odottaa tuloksia? Mitä on kun lapsen tila vaihtelee? Mitä on kun itse on avuton, eikä voi kuin olla läsnä? Miltä tuntuu olla yhden kanssa osastolla, kun muut lapset ja perhe ovat muualla? Miltä tuntuu olla äiti tai isä?
Aamulla kuulin loistavan ajatuksen; on hyvä olla hullu niin kauan kuin itse tietää olevansa hullu! Tällä viikolla kun odottaminen oli yhtä painajaista, ajattelin pyytää sellaista relaksanttipiikkiä itsellekin. Sellaista, jolla asioihin pystyy suhtutumaan tyynesti, maltillisesti ja kärsivällisesti. Samoja tunteita siis käymme kaikki vanhemmat lävitse. Minusta se vain näkyy ja kuuluu myös uloskin päin. Jalat heiluu, kävelen vailla päämäärää, huokailen ja vaikutan tuskaiselta. On vaikea keskittyä mihinkään, aika matelee ja olo on todella rauhaton. Tänään samainen olo meinasi vallata, kun odottelin kotiutustuloksia. Tunsin itseni niin turhaksi, sillä neidillä oli aina jokin peli tai projekti kesken. Rätkätys kävi milloin mistäkin suunnalta. Vedin siis takin niskaan ja lähin hetkeksi lätkimään, ulos happihyppelylle. Kävelin kuin reikäpää ees taas ja johan helpotti. Puhuinkin yhden äidin kanssa, ettei pieneen mieleen juolahtaisikaan lähteä shoppailemaan. Ei turhempaa voi olla kuin kulutushysteria. Elämänarvot saavat niin toisen suunnan kun niitä tarkastelee syöpäosaston perspektiivistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti