Takana yö ja lukematon määrä erilaisia unia. Välillä kun herään painajaiseen lapsen sairaudesta, tajuankin painajaisen olevan todellisuutta. Painajainen jatkuu vaikka kuinka itseä puistelee hereilleen tai nipistelee.
Moiset kriisit perheessä ja parisuhteessa joko yhdistää tai erottaa. No tässäpä saamme loistavan tilaisuuden olla vähän erillään, tunnustella mitä se olisi. Tässäpä pitää osata äänestä päättellä toisen mielentila, sillä ilmeitä ja eleitä ei voi nähdä. Tässäpä on pakko oppia puhumaan, sillä onko järkeä olla puhelimessa jos ei puhu. Tässäpä on luotettava toiseen ja toisen vastuun kantamiseen ketjun toisessa päässä, en siis herätä muksuja kouluun, huolehdi kokeista, suksista, pyykeistä.
Heräsin siis levollisena, paljon unia nähneenä. Viimeisin uni oli sellainen, että minä ja ukkokulta uusimme vihkivalamme. Minulle mahtui päälle, kas kummaa, vuoden -97 hääpukuni. Vieraina lähipiiriä ja tärkeitä ihmisiä ympäriltä. Sormuksen unohdimme ostaa, mutta äiskä lainasi omaansa. Pasillakin oli oma vihkipukunsa päällä. Kellon kanssahan siinäkin säädettiin kilipaa, mutta naispastori jaksoi odottaa. Vihkiminen oli jokirannassa, joen suuntaisesti. Olin avojaloin, kimppuna pihlajanmarjoja ja raparperinlehti. Olimme rentoja, tunnelma oli kevyt. Homman pointti oli se, että kaikki lapsemme olivat mukana!!!! Saanko siis olla levollinen ja tyyni. Uni tuntui vaan niin todelta ja hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti