Mitäpä tässä huokailemaan, no kun ahistaa niin pirusti, niin pakko huokailla. Päivä on mennyt osastolla, Reetun kaverina. Neidin eristys purettiin ja sen jälkeen äidin merkitys aika lailla väheni. Neiti otti ja lähti leikkimään, puuhailemaan ja touhuamaan omiaan. Onneksi osastolta löytyy kohtalontovereita ja sielunkumppaneita. On todella hyvä kelata asioita ja ajatuksia yhdessä. Puhua, puhua ja puhua. Ainakin minulle tulee jokin lookisuus asioihin, kun niitä aukaisee jauhamalla ja purkamalla.
Olenko paniikissa, olen. Huolissani, olen. Toiveikas, olen. Uupunut, olen. Peloissani, olen. Avuton, niin suunnattoman avuton, olen. On kova paikka todeta oma avuttomuus, en voi vaikuttaa omilla valinnoillani tai teoillani millään tavalla. En voi selättää, hakata päin seiniä koko syöpää. En voi vaihtaa toiselle puolelle katua, ettei tarvi kohdata. Sairaus on pienen lapseni sisällä, veressä. En saa sitä sieltä omin avuin pois, vaikka kuinka sen haluaisin. Minä leijonaemo olen niin avuton!
Tippa silmässä tätä luin. Vaikka tuttuahan tämä meille on mutta kun puet sen noin koskettavasti sanoiksi niin herkäksi vetää.... ihana blogi, pitää seurata tätä ehdottomasti vaikka näemme teitä täällä osastolla ;)
VastaaPoista