Muutaman kirjoittamattoman päivän jälkeen alkaa taas sanainen arkkuni aueta. Olen halunnut tietoisesti olla pois koneelta ja kirjoittamatta. Menemme nyt keskiviikossa, huomenna on jo Loppiainen. Niin on sekin juhlahumu ohitettu. Kauheaa säätämistä, mutta moniko todellakaan tulee ajatelleeksi joulun todellista merkitystä ja tarkoitusta. Vuosi porskuttaa pitkillä askelilla eteenpäin. Aika menee kuin kone eteenpäin, vaikka on ihmisiä joilla aika on pysähtynyt. Monien muidenkin kokemusten kautta on selvinnyt, kuinka aika seisahtuu ja asioiden merkitys muuttuu kun kohtaamme vaikeuksia.
Eilinen päivä tuli vietettyä osastolla. Meillä oli suunnitellusti päiväkäynti syöpälääkepiikillä. Maanantaina otetut veriarvot olivat tosi hyvät, joten hoidot voitiin toteuttaa. Samalla voimme myös nostaa kotona otettavan syöpälääkkeen annostusta. Tämä on siis se tutkimus, jossa Reetta on mukana. Tämä oli nyt toinen kerta, kun annostusta voitiin nostaa portaittaisesti.
Päiväkäynnit ovat todella raskaita; nousimme ylös kuudelta, lähdimme seitsemän jälkeen ja kotona olimme iltapäivällä kolmen jälkeen. Ne ovat myös henkisesti erittäin raskaita, ainakin minulle. Joka ainoa kerta todellisuus iskee naamalle, kun astumme osastolle. Kotona voimme tuudittautua pumpuliin, eli elää normaalimpaa arkea. Sairaus ei ole niin koko ajan näkyvillä, läsnä. Kun olemme osastolla useampia päiviä, jotenkin siihenkin muottiin sitten sujahtaa. Siellä on helppo olla, kun tietää päivän ohjelmat ja rytmin. Kun olimme sen seitsemän viikkoa putkeen, elämä tuntui siellä jotenkin helpolta. Jokainen päivä oli jollain tapaa ennalta suunniteltu, aavistettavissa ja oma vastuu pienempi. Kotona ollessa vastuu on pääsääntöisesti minulla hoidosta, lääkityksistä ja yleiskunnosta. Nyt näitä asioita osaa jo suht helposti tulkita. Oman lapsen "lukeminen" päivittäin vapauttaa meidät sairaalajaksoilta, sillä akuuttia osastohoitoa ei tarvita. Välillä tunteet ovat ristiriitaisia ja syöpää on vaikea hyväksyä. Välillä taas asia on hyväksytty ja menemme hoitojen ehdoilla, suunnitellusti eteen päin. Mutta ristiriitaisuus sallittakoon.
Tuosta joulun loppumisesta vielä; meillä tuli sillekin äkkiloppu maanantaina, kun unelmakollimme Väinö onnistui kaatamaan joulukuuseen. Siivo oli valtava ja koristeet sinkoilivat ympäri huushollia. Niinpä päätimme lopettaa oman joulumme siihen. Eipä tarvi sitäkään ennelta suunnitella, kun ratkaisun teki Väinö.
Tästäpä tulikin mieleen muuan uusi vuosi, eli 2000. Olimme kavereiden luona pelaamassa Aliasta pöydän ympärillä isolla porukalla. Minulla oli silloin esikoinen mahassa, olin siis todennäköisesti ainoa vesilinjalla oleva pelaaja. Kavereiden koti oli tuliterä, siis upouusi. Siinä pelin tiimellyksessä minä onnistuin jotenkin kaatamaan joulukuusen. Siis huidoin sillai laajilla kaarilla, jolloin kuusi kaatui. "Laminaatti turpoaa !" Siis kauhea paniikki päällä, kun vedet kaatuivat uudelle lattialle ja mikä siivo! Siinä sitten kaikki naapurinmiehet nöyrästi lennättivät kuusen pihalle ja sitten siivottiin, imuroitiin, lakaistiin ja luututtiin. Eipä ehtinyt laminaatti turvota. Seuraavana päivänä lohduttelinkin ystävääni ajatuksella, ettei hänen enää tarvitse miettiä ja suunnitella minkä oven ja erkkerin kautta kuusen ulkoistaa. Sillä homma tuli hoidettua suht napakalla tahdilla ja isolla porukalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti