Menemme perjantaissa, aamupäivässä. Jälleen odottelemme, no niitä veriarvoja. Keskiviikkona Reetta kävi siis vain punasolujen tankkauksella, tuli kotiin illalla naama leveässä hymyssä. Voi sitä pusujen ja halauksien määrää. Reetta tuli vielä lirkuttelemaan sänkyyn viereeni, kuinka ihana mamma minä olen. Aikoi aina rakastaa minua, olen minä sitten millainen hyvänsä. Myöskään syksyn aikana minulle kertyneet kilot eivät kuulemma haittaa rakkautta. Fanny on ehdotellut laihduttamista, mutta Reetalle passaan minkälaisena hyvänsä. No näiden sanojen myötä, kas kummaa, Pasi sai siirtyä yöksi sohvalle ja Reetta tuli viereeni. Verenvuoto nenästä on ollut suht herkässä, joten olemmekin pikkasen lipsuneet Reetan nukkumapaikan suhteen. Eilenkin iltasella Reetta nukahti sohvalle, siinä nukkuessa alkoi nenästä valumaan verta. Eli eipä siihen välttämättä herää, jos vuoto alkaa omassa huoneessa. Näin olemme enemmän jyvällä tapahtumista. Näin annamme itsellemmekin paremmin unirauhan.
Eilen illalla löysin yllätyksekseni itseni jumpasta, systerin kanssa. Vähäkö teki nannaa, tiukkaa ja hyvää. Ensimmäinen kerta vuosiin ohjatussa on aina haasteellinen. Eikä koko seinän peittävät peilit ole kauhean kannustavia. Omat liikkeet, asennot ja ähkyminen korostuu koko salille. Toki sieltä myös huomaa asennot ja varmaan myös kehittymisenkin... Ensimmäine puoli tuntia ja voimaharjoittelujaksot olivat yhtä vapinaa ja tutinaa. Lopussa kroppa alkoi jo hiukka sulaa ja liikkeet tuntua lempeämmiltä. Eipä uskoisi eilisen rautakangen olevan entinen joogaaja.
Yleensä korkean riskin hoitokaaviossa olevat lapset saavat helposti infektioita. Yleinen kaava on kolme päivää kotona ja loppuaika aina eristyksissä osastolla. Jännänä siis odotamme mitä päivä tuo tullessaan. Voi kunpa saisimme vielä olla kotona muutaman päivän. Eilisessä jumpassa ohjelma päättyi venytyksiin ja rentoutumiseen. Kas kummaa kun ajatukset sai rauhoittaa alkoivat kyyneleet virtaamaan. Tuo alitajunta teki tepposensa. Totuus laskeutui ylleni. Toki kyyneleet tulivat myös raukeudesta ja hyvästä olostakin. Eipä sitä aina kyynelten väristäkään tiedä, mitä märisee. Voi kunpa niillä olisi jokin värikoodi, niin itsekin voisi niistä päätellä oman tilansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti