On ilta, polttelemme takassa tulta. Ei lämmön, vaan tunnelman vuoksi. Muksuilla alkaa koulut aamulla puoli kymmenenltä kaikilla. Kauhukseni ajattelin jääväni kotiin yksin, kolmen nelijalkaisen kanssa. Siitäkös iski paniikki. Siis koko huominen päivä menee jännittäessä. Jännitän pääseekö Reetta kotiin, jännitän yksinoloa, jännitän veriarvoja, jännitän lähdenkö itse Ouluun, jännitän teemmekö vahdinvaihdon, jännitän pitääkö suunnitelmat. Siis voihan sitä jännittää ihan mitä vaan. Minun pitäisi olla torstaina palaverissa Ylivieskassa, Pasin tiistaina. Kuinka siinä tapauksessa suhaamme paikasta toiseen, mikäli neitin kotiutus ei onnistu. Vaikea tehä mitään suunnitelmia vielä suuntaan tai toiseen. Mutta kun pitäisi jotakin osata suunnitellakin, mutta kun ne eivät aina taho pitää. Milloin mikäkin asia mutkistaa. Olen niin kärsimätön ja epätietoinen.
Onneksi koko päivä on mennyt rennosti, ystävät kylässä ja puhetta riitti silleen taukoamatta. Nyt minulla on unelmakolli assistenttina tässä koneella. Heiluttelee näppäimistöä tassullaan, välillä peittää koko näytön. Kolli haluaa osallistua. Koiratkin käpertyivät tuolin jalkojen juureen. Haluavat olla taas mamman lähellä.
Reetta pääsee näillä näkymin yöksi pois osastolta. Aamulla varhain takaisin. Verikokeet, kenties punasolujen tankkaus. Pistos ja sitten kenties kotiin. Kenties iltapäivällä. Tai alkuillasta kenties. Elämän käytetyinpiä sanoja alkaa olla kenties.
Mukava kun pääsimme kylään, kiitos! Diagnoosi jäi kylläkin tekemättä, mutta meillähän oli tänään vapaapäivä, omahoitajallamekin. Seuraavalla kerralla...kenties.
VastaaPoistaJa puhetta riitti...olisihan se ollut outo tilanne, jos sanaa emme olisi suustamme saaneet. Hienoa huomata, että voimme puhua kaikista asioista, näistä todella vaikeista ja hyvin tunteikkaistakin. Puhuminen auttaa, sen meistä varmaan jokainen on jossakin vaiheessa huomannut.