Aamupäivä vaihtui iltapäiväksi, ennenkuin sain raahauduttua pihatöihin ja lenkille. Mietin kuinka poikki olen, todella uupunut. Onko hälyyttävää, kun eka kerran pääsin vuorostani kotijaksolle ja huomasin olevani poikki. Kotona ollessa, kun Reetta on mukana, on pakko ulkoilla säännöllisesti, huolehtia ja touhuta. Ei voi vain olla poikki.
Välillä ei huvita jalkautua mihinkään, koska on yleistä riistaa. Tuo oli tietenkin vahvasti sanottu, mutta aina ei vain jaksaisi kelata. Olisi niin kiva pyöriä ilman selityksiä. Toisaalta ihana kun välitetään. Saman on systerikin kokenut. Kun haluaa paeta ajatuksiaan, tuskaa ja avuttomuuttaan vaikka lenkille. Aina joku haluaa tietää, mitä meille kuuluu. Onhan täti paljon helpompi pistää seinää vasten kuin lapsen vanhemmat. Täti sentään saa pidettyä itsensä koossa, mutta entäs miten sitten toimia jos moinen ryöppy esitetään lapsen vanhemille. Mikäli äiskä siinä paukahtaa palasiksi, hajoaa, sortuu ja putoaa kontalleen tuskansa kanssa. Kuinka siihen kuuluu suhtautua. Moni itkettää siis lähipiiriä, mutta tämä on rankkaa heillekin.
Huomaan kokoavani teflonin ympärille ennenkuin poistun turvastani. Pakkokin.
Tänään oli huoltoasemalla hämmentävää. Siinä jonotin bensalaskua maksamaan. Sain onnittelut rohkeudesta, siis yrityksen myymisestä. Minulta kysyttiin, oliko päätös helppo. Vastasin, oli. Kun lapsi sairastuu syöpään, moinen ratkaisu on todella helppo tehdä. Silloin punnitaan aika ja oma jaksaminen.
Ehkä tämä vastaus tuli paukkuna kysyjälle, sillä hänen värinsä vaihtui tiuhaan. Sain myös pahoittelut Reetan puolesta. Kassalle asti kun pääsin, sain myös voimien toivotukset. Tuntui hyvältä. Reilusti, mutta liikaa rassaamatta. Tuntui, että minä poistuin paikalta vahvimpana. Asian kanssa on vain elettävä ja oltava sinut. Ei auta jäädä ruikuttamaan, sillä ei ole vaihtoehtoa. On elettävä joka päivä syövän kanssa, jaksettava.
On ollut ihanaa kohdata myös omia asioita. Kaapissa olen kohdannut oman lempikahvimukin, uusiolasista tehdyn juomalasin ja jopa oman vessanpytyn. Mitä ihmeellisempiä asioita huomaa kaipaavansa, kun on pakotettu olemaan muualla. Miten ihana on havaita pyörivät koirankarvapallot lattialla, tappelevat systerit, imurinletku ja koirien pissatuslenkki. Miten ihana on päästää elikot takapihalle ja kuulla kun oveen tassulla naputetaan, pyydetään sisälle. On ihana kohdata omaa sukua, tuttuja tanhuvia. Tarvin kaikkea tuota tuttua ja turvallista ympärilleni tässä helevetin epävarmassa tilanteessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti