Kappas, niin on lähes viikko vierähtänyt. Ajattelin sellaista suht pikakeikkaa täällä Oulussa. Vain tarvittavat kolmen päivän kamppeet, ei läppäriä, eikä lisätoppavaatteita. Mutta jälleen opin, että ei kannata laskea minkään kaavion mukaan, mieluummin pitäisi varautua aina pahimpaan ja pidempään. Menemme nyt jo perjantai-illassa. Muistaakseni tiistaina tulimme Ouluun ja osastolle. Keskiviikko alkoi leikkurin kautta, esilääke, nukutus, selkälääke ja luuydinnäyte.
Neiti huuteli käskyjä leikkurista tultuaan, heti kun silmät aukesi. "Tarjoilijat" kantoivat leipää, leikkelettä, limukkaa ja mehua. Kauhea hinku oli heti käytävään ja kavereiden luokse, vaikka silmät pyöri rulettia. Pää ei kantanut, jaloista puhumattakaan. Sitten tuli oksennus. Liika innokasta mehun juomista ja niin se kostautui... Pian neiti sitten kyseli, mistä mehu ja limukka olivat ilmestyneet. Aika pöllyssä oli lapsirukka Ei muistanut vartin takaisia tapahtumia.
Solusalpaajat saatiin tippumaan jo kello 11.30, eli pari tuntia aikaisemmin kuin mielessäni laskeskelin. Edessä oli 24 tuntia tippaa huoneessa. Pahinta oli olla huoneessa, moiset lääkkeet eivät juuri vauhtia hidastaneet. Itselle ensimmäinen vuorokausi jälleen sairaalaympäristössä oli se rankin. On yhtä tuskaa odottaa tuloksia. Paine on valtava ja halu tietää nyt ja heti missä mennään. Taistelin kärsimättömyyteni kanssa, kunnes sen selätin. On ihanaa tuntea se raukeus ja tasapaino kun se panikoinnin jälkeen valtaa.
Sitten saimme tuloksia, odotettuja ja jännitettyjä. Teknisestä ongelmasta johtuen Reetan selkäydinnäytettä ei ole voitu tutkia, joten uusi koe ensi viikolla. Floppi, mikä floppi. Voihan itku vai pitäisikö sanoa jo nauru. Näin tätä piiinaa jatkettiin sitten ihan reilusti.... Uusi leikkuriaika maanantaille, osastolle sunnuntaina, jotta anestesiakelpoisuus varmistetaan. Piikkihoito tiistaina, suunnitellusti. Otimme asian vastaan todella tyynesti, jopa huumorilla. Ei tässä auta panikoida, on vain odotettava.
Solusalpaajat loppuivat suunnitellusti, minuutilleen. Jäljelle jäi nesteytys. Vapaa liikkuminen osastolla mahdollistui. Neiti lähti sillä sekunnilla, kun lupa tuli. Voi sitä vapauden riemua ja leveää hymyä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti