NÄPERTELYÄ

Sitähän tämä, näpertelyä. Jotensakin kaikki, tuntuu sellaiselta sisäänpäin kääntyneeltä pienimuotoiselta näpertelyltä. Täällä koko lauma seinien sisällä, yöpaidoissa, näperrellen. Toisaalta tätä eli lasten joululomaa olen kaivannut, odottanut kuumeisesti. Mutta tuntuu, että kenelle tästä on loppupeleissä mitään hyötyä. Täällä unohdettuina, yksinäisenä, yöpaidassa ja tukka sekaisin näpertelemme. Maailma porskuttaa isoja asioita ratkoen ja valtavia tärkeitä loikkia edistyksessä ottaen. Ja me vain näpertelemme. Tai lähinnä näpertelijäksi määrittelen itseni, aikuisen ihmisen, turhakkeen.

   Välillä minulle on annettu ymmärtää, että emme ole mitään, jos mitataan tietyillä mittareilla, sekuntikellolla ja notkeudella. Lähinnä siis minä en ole kauheasti mitään. Mutta kait minä nyt jotakin olen, olen näpertelijä. Onko sitä kaikki? En ole liikunnallisesti lahjakas, tai ainakaan se lahjakkuus ei näy päälle päin. Monelle se tärkein mittari on miltä kulissit näyttää. No eipä näytä yöpaidassa, suklaapöhössä, tukka sekaisin ja villasukissa kummoiselta nämä kulissit. Mutta jälkeä syntyy näpertelemällä. Monellako syntyy? Toisaalta muutama kuukausi sitten löysin itseni vahvuudeksi juuri tuon näpertelyn, sen lahjan opettamisen, tyhjästä nyhjäämisen taidon lapsilleni. Ja olen joskus jopa notkeaksi haukuttu, erittäin nopealiikkeinen ja räjähtävästi paukahtava. Sitäkään ei moni ole. Se ei ole näpertelyä kun meikämamma paukahtaa ja liikkuvat heiluu ajatusta nopeammin... Pari viikkoa sitten törmäsin entiseen työkaveriin, joka moista muisteli. Aamuvuorossa olimme ja minä terävää työkalua käyttelin, kauhean tosissani. Siihen tämä koiranleuka työkaveri tuli vain "böö" sanomaan ja luuli saavansa liikkuvat osakseen. Säikähtäneenä liipaisin heti ja lujaa.

   Lähinnä minua tänään on sapettanut oma tietotekninen tyhmyyteni. Hitsi, kun näpertelyttäisi, ideoita pukkaisi, mutta ei vain omat vajaat lahjat riitä. Siis tietotekniset lahjat. Olen yrittänyt kuumeisiesti opetella uutta ohjelmaa, mutta saan aikaiseksi vain töhöryjä. No sinänsä edistystä viime viikkoiseen, edes niitä töhöryjä ei irronnut. Vaikka kuinka näpertelin. Mutta nyt kun tytöt on lomalla, tunnen enemmän saavani liekaa omiin ajatuksiini ja näpertelyihini. Koen ansainneeni tämän omaishoitajan näpertelyjoulutauonpaikan. Tarvitsen niin sitä. Siis omaa aikaa, omia ajatuksia ja keinoja latautua. Ja ne keinothan on vedettävä tyhjästä ja näiden rajojen sisällä. Eli savutan itseni ja oman tyhmyyteni suhteen, kyseenalaistan koko ajan kuinka voinkin olla noin osaamaton. Enkähän niitä ohjeita kykene lukemaan...

   Tytöt puolestaan ovat näperrelleet uusia reseptejä; tomaattikeittoa, kanaa omalla marinadilla ja marenkia. Aamulla oli kananmunanpaistokilpailu, minä tietenkin olin se tuomari ja maistaja. Vernalla on valtava kyökki-into päällä, joten annan kokeilla. Joululahjasta tulikin reseptikirja, jota neiti "maistelee" katseellaan ja ideoi. Myös kaksi tuhannen palan palapeliä on teon alla. Keittiönpöydällä olevaa auttaa Vieno kokoamaan. Sain pitkästä aikaa uutta musiikkiani kuultavaksi. Olen niin liekeissä senkin suhteen, haluan tehdä aina vain lisää. Olen minä muutamat tekstit kirjoittanut, todella pitkän tauon jälkeen. Muistaakseni syyskuussa olen mitään kirjoittanut tuolla sektorilla. Mutta tuntuu, että luova tauko on tehnyt hyvää, ammennan jälleen uusia ideoita. Hytkyn, tärisen ja haahuilen. Tytöt ovat pelanneet kaikkea mahdollista, lukeneet ja näperrelleet yhdessä myös huushollin pyöritystä. Nyt meneillään on unisiepparit. Idean kun saimme, niin materiaalit nyhjäsimme jälleen tyhjästä. Meillähän ei ollut tarvittavia kehikoita, renkaita, pajukehikoita ja muoviputkia kehäksi. Vaan onpa pino syötyjä suklaarasioita, niiden paksusta pahvista saa eri kokoisia kehikoita, lautasta apuna käyttäen tulee pyöreitä. Kehän päällystykseen pitäisi olla nahkaa, silkkinauhaa tai vastaavaa. No, eipä tähän hätään sitäkään ollut, joten päädyimme kutomattomaan, paksuun hahtuva- eli villalankaan. Kehän keskelle tulee hämähäkinseitti, pitäisi olla kalastajalankaa, siimaa tai vastaavaa. No eipä ollut, joten seitti luotiin ohuemmasta valkoisesta lapaslangasta. Seittiin tarvitaan helmiä, niitähän tasan meidän huushollista löytyy. Kaivoin hajonneen puuhelminauhan, josta purkamalla saimme puisia helmiä. Tytöt lisäsivät myös kristalleja, lasihelmiä ja muuta materiaalia löytöjen mukaan. Hankimme myöhemmin höyheniä ja muuta rekvisiittaa. Mieletön se into, kun tytöt väkertävät ja näpertelevät, keksivät luovia ratkaisuja. Hetkessä valmistui toistakymmentä unisiepparia. Nyt suunnitteilla on kuulemma meidän sängyn yläpuolelle unisiepparitaivas, luulisi mamman nukkuvan... Ihmeellisiä on nuo meidän huushollin sängynaluset, aina löytyy materiaaleja vaikka mihin. Hah! Olisiko villakoirille kierrätysideaa? Niitä kertyy lähinnä noiden ateljeekamojen väleihin. Muualle huushollissamme ei imuroinnista johtuen villakoiria kehity. Ne on ihan reiluja koirankarvatolleja ne mitkä pyörii nurkissa.

   Tollomme näyttää saavan pitää silmänsä. Kolo näkyy sarveiskalvossa yhä, mutta silmä ei valu nesteitä. On se ihme kolli hoidettavaksi, ei Väinön silmiin olisi ilman pyyheliinakapaloa mitään asiaa. Tollo makaa vain selällään ja ottaa hoidot vastaan.

   Reetan iho on jälleen hallinnassa, viikko sitten hilseily pukkasi pintaan nopeasti. Neitimme on tällä hetkellä tasapainoinen, jopa nautiskelevan lempeä ja leppoisa. Siis verrattuna viimeisiin kuukausiin. Kyllähän meillä yhä desibelit nousee ja ovet paukkuu, mutta se on meidän perheen elämää se. Meidän tappelut eivät nimittäin ole mitään turhaa näpertelyä. Silloin kun tapellaan, niin tapellaan, kunnolla. Kyllähän nuo systerit kotona ja loma tekee tehtävänsä. Isommatkin ovat niin suopeita, että muuttivat sänkynsä samaan huoneeseen. Toinen huoneista on sitten näpertelyhuone. Paas kattoo, kauanko sopu säilyy. Fanny on tip top friikki ja Tessa on sen vastakohta. Eli välillä jo kuuluu kiekauksia jätetyistä astioista, mukinjäljistä pöydällä tai sukista lattialla. Yhteinen nukkumahuone onnistui sillä ehdolla, että petit on petattava ilman naukumisia, kunnolla, automaattisesti ja heti herättyä. Arvaatkos kumpi pomotti moisesta?

   Tytöt saivat joululahjaksi yökkäreitä. Tällä kertaa isommilla oli samanlaiset ja tuplilla erilaiset. Se olikin toimiva ratkaisu. Ei vain tahdo yhden liikkeen valikoimissa olla neljää erilaista mallia, joten aina on jokin kerroin jossakin. Sillä enhän sen takia kierrä kaupasta kauppaan, kerralla hankin kaikki. Tuplat saivat ihan erilaiset, ovat muuten todella tyytyväisiä siihen. Ja isommat hehkuttavat kuinka kivaa on, kun heillä on samikset yökkärit ja yhteinen huone. Hälyttävää... Olen myös tajunnut tyttöjen kasvun, isoja neitejä jo koko lauma. Tuplatkin pian yhdentoista, hip hei ja hurraa. Mieletöntä. Eniten jotenkin hämmentää tuo Fannymme kasvaminen ja isoksi muuttuminen. Fanny kun ei suuremmin pidä itsestään meteliä, ei ole koskaan pitänyt. Sekin pieni on ensi syksynä jo yläkoulussa. Lapset tässä laskeskelivat ensi vuoden ikäsaldoja. Paljonko kukakin milloinkin. Lähinnä tämä lähti tuplien uusista kalentereista jotka he saivat. Himpun verran piti opettaa kalenterin käyttöä, mutta oivalsivat sen kuitenkin. Nyt Reetta sai kelloja, seinälle ja herätyskellon. Uutta haastetta on ollut opetella viisarikellolla asettaa herätys. Niin, sehän on sellaista vanahanaikaista hommaa. Eli nyt meillä on tästä syystä lomallakin herätykset aamuisin. Aattoillan Verna istui saunapuhtaana uusissa yökkäreissä, uudet korvikset korvissa, pipo päässä, tuubihuivi kaulassa ja lapaset kädessä sohvalla. Annoin istua, sillä muksu oli tyytyväinen. Muutenkin olemme viihtyneet yökkäreissä. Ulkoillessakin on vedetty toppavaatteet yöpuvun päälle, eikä kukaan tiedä mitään. Kinkkua on syöty, suklaata ja muita helppoja herkkuja. Leppoisasti, käsittääkseni, joulurauhan tavoittaen. Eli vaikka elämä on minimalistista ja pientä näpertelyä, niin se on meidän elämää. Kissat tosin päättivät jo ennen aattoa näperrellä kuusen alla omat joulupakettinsa auki. Kyllä ne ovat tarkkoja ja terävähampaisia. Oli kiva herätä rutinaan ja rapinaan, mutta en minä niitä torunut, kehuin nokkeluudesta.

   Nyt tovi meni tässä näperrellessä, joten kipaisen suihkuun ja puen jälleen yökkärit. Suklaa ei enää maistu. Eikä oikein kinkkukaan. Miksiköhän?