Ilman sisua ja taistelutahtoa sairaus nujertaa, alistaa ja lannistaa. Sisulla otetaan lääkkeet, kapinoidaan hoitoja ja huonoa oloa vastaan. Ilman sisua ei juosta hoitajia ja tippaletkuja pakoon. Ilman sisua ei huudeta, raivota eikä potkita ovia. Sisuton lapsi ei hauku hoitajia, lääkäreitä vanhempia tai kokkeja. Sisuton lapsi alistuu, ei jaksa kapinoida. On voimaannuttavaa kuunnella ja katsella kun pienet pulttaavat milloin mistäkin asiasta. Asenne ratkaisee. Vaikka se toisaalta raivostuttaa, mutta salaa tekee mieli taputtaa käsiä. Potki ja huuda lapsi, raivoa jos siltä tuntuu. Oikealla asenteella mennään vaikka läpi harmaan kiven. Tämä homma ei käpertymällä ja alistumalla kummene. Tämä taistelu taistellaan tappiin asti, voittajana. Se mikä näitä lapsia jossakin mielessä yhdistää, on vahva luonne.
Meidän sisupussimme alkaa taas vaikuttamaan raivottarelta. Huominen operaatio mietityttää. Jännitys narisututtaa. Aamulla aikainen ylösnousu, aikaisin osastolle, nälissään. Tympäisee odottaa esilääkettä, nukutusta ja herääminenkin on inhottavaa, kun ei heti pääse liikkeelle. Ja huomisesta aikaisesta noususta johtuen nytkään ei voi alkaa leipomaan leipää, vaikka haluaisi. Mutta nyt iski syli ja halipula pussailuineen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti