Nyt kuhisee nupissa siihen malliin, että on pakko päästää höyryt ulos. Tällä viikolla täällä avattiin eliitin tarpeisiin, pienelle kohderyhmälle Musiikkitalo. Onhan se hienoa, että sellaiseen löytyy muutama milli löysää rahaa ja on loistava akustiikka. Täällä lastensairaalassakin on loistava akustiikka. Seinistä raikuu paljon itkua, huolta, kipua, pelkoa ja kärsimystä. Sairaala toimii erittäin vaatimattomissa, museota vastaavissa oloissa. Suomen huippulääketiede ei saa ansaitsemiaan ja tarvitsemiaan puitteita, tarvetta ei nähdä. Täällä Helsingissä hoidetaan koko maan laajuudelta sairaita lapsia, Musiikkitalo tuskin palvelee niin laajaa asiakaskuntaa. Olenhan itsekin useamman vuoden seurannut hanketta koskevaa keskustelua, mutta se ei ole aikasempina vuosina näin konkreettisesti tullut valtavana epäkohtana omaan tietoisuuteen. Kun telkkarista tuli suoraa lähetystä avajaisista voin todella pahoin. Kuinka pinnallista ja suppeaa. Eilen pyöräilin kyseisen monumentin ohi ja tunsin epäreiluutta ja vihaa. Teki mieli spreijailla kannanotto lasiseiniin. Mutta en todellakaan alentunut moiseen, sillä siitähän napsahtaisi pian pidempi linnareissu kuin taposta tai raiskauksesta. Se taas olisi kaikki pois lapseltani ja perheeltäni... Vaahtoan tällä hetkellä Helsingin lastensairaalan puitteiden johdosta, mutta on tärkeää nähdä myös laajemmin. Onneksi lapsillamme on mahdollisuus huippuhoitoihin myös muualla päin Suomea, joskin niissäkin puitteissa olisi monin paikoin parantamisen varaa. Miten päättäjät eivät voi asioita tajuta, nähdä, ymmärtää. Kuinka voi elää noin laput silmillä ja pinnallisesti.
Tänä aamuna olen tuntenut järkyttävää raivoa kaikkea kohtaan. Olen jostain syystä todella vihainen. Olen kyllästynyt televisoon. Olen kyllästynyt sairaalaan, pitkiin kuumiin suihkuihin, jotka nostavat huoneen olosuhteet sietämättömisi. Olen kyllästynyt surullisiin lapsikohtaloihin ja tähän todellisuuteen. Olen mitta täynnä itseäni, tätä oravanpyörää, todellisuutta, Helsinkiä, syöpää, laitosruokaa, eripari astioita, rasvaamista, suunhoitoa, syynäämistä, pelkoa, odottamista, ahdistusta, eristystä, koti-ikävää, hapenpuutetta, päänsärkyä, lämpötilaa... Tarvitsisin nyt raikasta ilmaa, happea!
Siinäpä se minun suppea aggressiivinen kannanottoni, jo helpotti...
Hei taas!
VastaaPoistaIhan ensin, tosi paljon onnea loistavista veriarvoista ja toipumisen suunnasta yleensä. Teidän tarinanne on noilta osin aivan ihmeellisen rohkaiseva ja varmasti monelle uskoa ja lohtua tuova.Jatkukoon se samaan malliin :).
Sitten tuohon kannanottoosi musiikkitaloista yms. Jaan mielipiteesi täysin näitä koskien. Jotenkin tuntuu niin käsittämättömältä tämä priorisointi, mitä nykyään harrastetaan. Itselläni ei toki ole mitään sitä vastaan, että kulttuuria, taiteita, urheilua jne tuetaan, ja että niitä varten rakennetaan ja järjestetään puitteita. Järjestys vaan on niin väärä. Eikö todellakin ensin pitäisi katsoa, että meillä kaikki kansalaiset olisivat tasa-arvoisessa asemassa saamaan peruselämiseen tarvittavat kunnolliset puitteet. Ei Suomen kaltaisessa valtiossa saisi olla yhtään asunnotonta tai nälkärajalla kamppailevaa kansalaista.
Varsinkin lasten osalta kaikki tällaiset asiat pitäisi olla hienosti hoidettuina ennen yhtäkään musiikkitaloa tai muuta vastaavaa.
Ja sitten, kun elämä iskee kovalla kädellä esim. juuri sairauden muodossa, pitäisi kyllä se pakollinen kärsimys, jota kyllä on ihan riittävästi, tehdä edes puitteiltaan mahdollisimman siedettäväksi. Sairaudessa itsessään on kysymys niin suurista mullistuksista koko elämän suhteen, ettei ihmisten pitäisi joutua enää surkeissa olosuhteissa niistä selviämään.
Moisen musiikkitalon, ja monen muun vastaavan älyttömyyden, hinnalla olisi pystytty korjaamaan monia tärkeitä asioita niissä olosuhteissa, joissa nyt joudutaan puurtamaan.
Ei voi pienen ihmisen pieni pää ymmärtää, mitä siellä päättäjän päässä liikkuneekaan, josko mitään.
Ymmärrän väsymyksesi kaikkeen siihen "rumbaan", joka elämäsi tällä hetkellä täyttää. Onneksi sinua on kuitenkin siunattu vahvalla ja positiivisella luonteella, jonka avulla kyllä taistelet ja selviät kaiken tämän läpi.Saman asenteen tuntuu myös Reetta saaneen.
Ihanaa, että kaiken keskellä saatte olla onnellisia Reetan hienosti sujuneesta toipumisesta. Tätä blogia on ollut ilo lukea, tämä on ollut todellinen selviytymistarina. Joko kotiinlähtö häämöttää?
Kaikkea hyvää jatkossakin teille koko perheelle.