Ensin on pakko päästää pahat sanat ulos. Hitsin tekniikka, kirjoitin tänne viimeisen kolmen päivän elämänkerran ja se katosi. Himmeni näyttö ja jätti tallentamatta. Uskomaton jutska. Miten minulla riittääkään sanoja uudelleen asetteluun. Olo oli jo niin tyhjentynyt, kun sain kaiken kirjoitettua. Mutta kokeillaan uudelleen, josko muutama sananen vielä irtoaisi...
Ihan mainio olo, olemme Oulussa!!! Tätä Reetta jaksoi koko keskiviikkoillan toistella. Ilmeetkin sen kertoivat. Oli kuin kotiin olisimme saapuneet. Ihana olla tutuissa ympyröissä, yksi vaativa etappi takana. Voi sitä halauksien, rutistusten ja hujennuksen määrää. Reetta on esitellyt uusia taitojaan, tekosiaan ja kuulumisiaan. Kuinka vapauttavaa on päästä pois eristyksistä, miten maailma avartuu.
Reetalta kyseltiin Helsingin reissusta, mikä on ollut ikävintä. Kuulemma eristys ja nielunäytteet. Näinpä. Onneksi lapsella on loistava kyky unohtaa kovat kivut, pelot, epätietoisuus ja hoidon rankkuus. Mitäpä aikuinen tekisi, jäisi vähintäänkin muistelemaan valtavaa pelkoa ja kipua. Kunpa osaisimme suhtautua asioihin lapsen lailla, silloin moni asia olisi helpompi selättää.
Keskiviikkomme alkoi lennokkaasti. Kuskeilta tuli toive startata jo puoli yhdeksältä, meillehän se kyllä kävi. Siinä tohinassa unohtui lapsi kunnolla herättämättä, eväät pakkaamatta, aamupala syömättä ja vessassa käymättä. Pääasia on, etä saimme ne perävalot vilahtamaan ja nokan kohti Oulua. Onneksi ambulanssista löytyi istumapaikat molemmille, sillä Reetta kauhisteli jos joutuu koko matkan makaamaan. Tosin minun penkkini oli silleen selkä menosuuntaan ja koppi mikä koppi. Ensimmäiset kilometrit olivat kiihdytyksiä, kaistanvaihtoja ja poukkoilua aamuruuhkassa. Ehkä noin kolme kilometriä päästiin ja sitten yllätti pahoinvointi. Ei Reettaa vaan minut; kylmä ja kuuma hiki sekaisin, otsa helmeillen. Oli melkoinen taistelu pitää aamukahvit sisällä ja katse etuikkunassa. Pääsimme noin kymmeneen kilometriin ja moottoritielle, sitten piti Reetan päästä pihalle. Alkoi oksettamaan, pyörimään ja happi loppumaan. Taisi kuskeilla usko olla koetuksella, sillä matkaa oli hiukan vielä edessä. Mutta niin sekin helpotti ja pääsimme jälleen matkaan.
Ouluun oli tullut tieto puhelimitse, että lähdemme yhdeksältä. Muu tiedonsiirto kulki minun käsilaukussani. Meitä oli jo muutama tunti odoteltu, ihmetelty missä viivymme. Kukaan ei ollut kertonut, että olemmekin matkalla körö körö- kyydillä. Yleensä sairaalasiirrot kantasolusiirron jälkeen hoidetaan lentäen. Onneksi kirjoitin tänne millä tulemme, sillä yksi äiti tiesi sen täällä kertoa henkilökunnalle. Koomista!
Muutenkin matkaamme on seurattu todella aktiivisesti sairaalastakin käsin. Niin muut vanhemmat kuin henkilökuntakin. Olen siitä ihan otettu. Kanssamatkaajien kanssa moni asia on helpompaa, kuin yksin. Toisekseen on huojentavaa, kun moni asia jo tiedetään, eikä tarvitse aina uudelleen avata ja kertoa. Niin ja kun olen tänne tunnustanut hatun olevan tyhjän, niin helpottaa varmasti henkilökuntaakin, kun tietävät mistä on kyse. Annetaan sen muutama päivä haahuilla, josko se siitä taas...
Ensimmäinen yö Reetan kainalossa meni vähillä unilla. Tunsin valtavaa huojennusta, olemmehan jo huutoetäisyydellä kotoa. 130 kilometriä ei ole enää matka eikä mikään ja meillä on iso ääni. Eilisen viheltelin todellakin hattu tuhjänä. Mutta sallittakoon, sillä ambulanssikyyti keikutti yhä ja stressin laukeaminen. Tärkeitä askelia takana, paljon vielä edessä.
Näiden viikkojen aikana on tapahtunut paljon. Jälleen tajuan kuinka hataralla jäällä olemme, varsinaisella ohuella jääriitteellä. On tuskaista kuulla monta muuttunutta tarinaa, täysin tuntematonta käsikirjoitusta. On järkyttävää kohdata väsyneitä vanhempia, tuskaisia ilmeitä ja pelkoa. Tämä on niin epävarma vyöhyke, syöpä ei ole reilu seuralainen. Koskaan ei voi olla varma mistään, ei huokaista liika syvään tai tuulettaa. Kukaan meistä ei pysty tietämään mitä päivä tuo tullessaan. On vain oltava nöyrästi kiitollinen jokaisesta uudesta päivästä, saavutetusta aamusta. Tämä vetää ihmisen pieneksi jä nöyräksi. Täällä aallot keinuttavat ja on valtava työ pysyä kyydissä. Miten vanhemmat jaksavat, siinäpä se. Entäs nämä omat lapset, miksi heidän pitää jaksaa tämä kaikki.
Olemme täällä viikonlopun yli, sillä maanantaille on vielä paljon kokeita. Meillä ei ole kiire nyt minnekkään, sillä tätä ei kiireellä pilata. Meillä on myös hyvä olla täällä, kotoisa olo.
Tähän päivään olen herännyt kuudelta ja tunnen että minulla on ihan mainio olo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti