NAAMIAISET

Välillä tuntuu että olemme elämämme sairaalaklovneja kaikki. Jokaisella on oma naamionsa. Vanhemmat esittävät lapsilleen reippautta, jaksavaa. Lapset esittävät, ettei satu. Ettei ole paha mieli. Olemus ja silmät kertovat muuta tarinaa.
Reetta on todella reipas päällepäin, vain hiukseton pää kertoo vakavasta sairaudesta. Tai ainakin heittää ulkopuolisille siitä epäilyksen. Reetan paino pysyi koko siirron ajan samoissa lukemissa, ripset eivät karisseet ja vauhtia on vaikka muille jakaa. Ei tarvittu nenämahaletkua, joka on päällepäin näkyvä asia, apukeino. Reetta stailaa itsensä kauniiksi ja värikkääksi. Vaatteiden alle piiloutuu kaksi cvk:ta ja yhden entisen arvet. Oikeassa kyljessä on kolme isoa arpea, keuhkotähystyksestä johtuen. Navanseudulla on kolme arpea ovariosta, eli munasarjojen talteenotosta johtuen. Takana, lonkissa on lukemattomat pienet koloarvet lyppien teosta johtuen. Mutta eipä kukaan näistä tiedä päällepäin. Lapsi naamioituu hyvin vaatteilla, olemuksella ja hymyllä. Ei sen puoleen, että tarvisikaan tietää. Mutta kukaan ei voi toisesta sanoa ensisilmäyksellä mitä on sisällä, sisimmässä.
Lapsella vaunuissa on iloinen pilke silmissä, onnelliselta vaikuttavat vanhemmat. Pipo peittää letkut päässä, vaunuihin kätkeytyy pussi johon valuu aivonesteitä. Ei näy hengityskoneen piuhat, ei ravintoletkut. Vanhemmista ei näy päällepäin syvä huoli, sillä paistaahan aurinko. Lapsi kävelee horjahdellen, välillä tukea ottaen. Ulkopuolinen ajattelee, onkohan nilkka nyrjähtänyt. Todellisuudessa koko toinen jalka on poistettu ja harjoitellaan proteesilla kävelyä. Niin jalkaterähän näyttää ihan passelilta, hyvin naamioitu. Syvään vedetty pipo ja löysät  hip hop vaatteet peittävät railot päässä ja laihan olemuksen. Miten kaikessa tässä lapsikin osaa naamioitua normaaliuden taakse, vaikuttaen muiden silmissä tavalliselta. Kuinka lapsi voi kaiken tarinansa naamioida kavereiltaan, olla niinkuin ei mitään. Joo kuuntelen sitä musiikkia, joo ja se on tosi mauton, en dikkaa siitä dikkaan tuosta. Lähetäänkö shoppaileen, haluaisinko pillifarkut vai toisenlaiset pillifarkut. Voi ei, näyttääkö mun peppu näissä isolta, voi ei näyttää. Haluanko soittaa sille jäbälle vai sille toiselle. Näitkö miten se katsoi minua. Iik! Kaikkeen tähän voi naamioitua vakavasti sairas nuorikin, iik, kiljua mukana. Vaikka sisimmässään heikottaa, inhottaa ja muistuu mieleen rankka hoitojakso. Sitä vain naamioituu pintaliitämisen taakse. Miksikö? Ollakseen kuin muut ikäisensä, paetakseen omaa tilannettaan, säilyttääkseen kaverinsa ja unohtaakseen sairautensa.
Kaupungilla kulkee aistikas, määrätietoinen nainen. Käsilukku olkapäällä katse rohkea. Tuohan vaikuttaa ihan minulta! Hah! Valitsee huolella ryppyvoidetta testeristä, selluliittivoidetta hyllystä ja mekkoa orrelta. Näyttääpä rauhalliselta ja tyytyväiseltä, punattu suu supussa. Hyvin naamioitu. Sisällä pomppii sydän epätahdissa, kurkkua kuristaa, ajatukset vyöryy, käsi tarkistaa ettei äänetön kännykkä värise taskun pohjalla. Ettei sairaalasta soiteta. Nainen menee aistikkaana terassille, tilaa vaniljalatten ja upean muotileivoksen. Nautiskelee hitaasti ja hartaasti. Oikeastaan tämä nainen tappaa aikaa, koska oma lapsi on vaikeassa leikkauksessa. Tämä nainen pelkää hysteerisesti, panikoi, mutta mikään ei kerro siitä muille. Hyvin naamioituna vahvan pakkelin alle, hiukset ojennuksessa, ryhti suorassa. Oikeastaan tämän naisen tekisi mieli huutaa, kiertää kehää, repiä hiuksia, rojahtaa maahan itkemään. Tekisi mieli terästää vaniljalatte vahvalla alkoholilla, jotta aistit turtuisivat hetkeksi. Raukeus antaisi hetkellisen rentouden. Mutta ei, naamiot on pidettävä. Sitähän muut ympärillä pian pelkäisivät, jos naamiot kuorisi istuessaan.
Oikeastaan tässä savotassa voisi suorittaa niin monta tutkintoa. Meistä vanhemmista tulee sairaanhoitajia, laborantteja, melkein lääkäreitä, omaishoitajia, kotiopettajia, liikuntaterapeutteja, psykologeja ja samalla tulee suoritettua myös teatterikoulu. Kaikki tämä naamioituu vanhemmuuden taakse. Täällähän me olemme lapsillemme isiä ja äitejä. Rohkeita, leikkisiä, pidämme rajat, annamme rakkautta. Vahva vanhemmuuden naamio, joka romahtaa niin usein kun illalla osaston ovi sulkeutuu. Hetkellisesti saatamme käydä pohjalla, olla pihalla, mutta taas on koottava itsenä vedettävä naamio päälle. Eihän meitä oteta taksiin, ei linja-autoon, ei liikkeisiin, ei konttoreihin, mikäli käyttäydymme siten miltä sisällä tuntuu. Tokko saisimme istua autonkaan rattiin, jos tiedettäisiin että olemme täysin hukassa. Naamioituneina hyviksi kuskeiksi ja yhteiskuntakelpoisiksi ihmisiksi. Toisaalta onneksi voi naamioitua ja pitääkin naamioitua. Muutenhan sitä pian romahtaisi ja antaisi kaiken olla, mennä menojaan. Eikä sellaisesta vanhemmasta kauheasti ole lapselleenkaan hyötyä.