Käsittääkseni olemme keskiviikkossa. On kuulkaas hattu sen verran tyhjä, etten ole aivan tältä planeetalta. Kait sen aina välillä kuuluukin tyhjetä, mutta on inhottavaa olla tuon hatun omistaja. Tämä on vain sellainen todellisuus, josta ei niin vain pääse eroon. Reetta voi ihan loistavasti. Leukkarit ja neutrofiilit ovat yhä laskeneet, johtuen siitä kasvutekijän lopettamisesta. Trompparit oli jo hyvät ja hemo on vakaa. Eilen hitsin crp näytti 11;sta, sekös tyhjensi itsellä viimeisenkin liikkeen hatussa. Iski kauhea paniikki. Nyt sitä seurataan, onko tarvetta antibiooteille. Muuten tyttö ei oirehdi mitenkään.
Toki tässä on valtavaa turnausväsymystä ja koti-ikävääkin mukana. Samoin tätä sairaalamaailmaa, aivan liikaa. Omasta huoneesta kun oman crp-paniikin kanssa lähtee haukkomaan henkeä, niin uudet asiat puskee tajuntaan. Koko ajan uusia lapsia, uusia tapahtumia, uusia tarinoita, uusia huolestuneita vanhempia. Kuuluuko lasten olla jo konkareita ala-asteiässä? Sankareita he ovat joka tapauksessa. Tämä peikko kun saattaa napata niin helposti uudelleen kynsiinsä. Toki tuo K10-osasto on hurjimpien hoitojen ja aloitushoitojen kohtaamispaikka. Täällä toimiva on maanlaajuinen systeemi. Mutta en jaksaisi olla siinä systeemissä mukana.
Iltaisin olen pyöräillyt kaupungin sykkeen kautta nollatakseni. Eilen sekin meni päin honkia. Joka suunnalta tuli vilkkuautoa, joista yksi juuttui samoihin liikennevaloihin, joissa minä olin. Siinä se huudatti niin, että tärykalvot tärisivät. Se pillien huuto jäi kaikumaan liika kipeänä. Huusin siihen sekaan, etten halua tuota kuunnella ja haluan täältä pois. Niin se ambulanssi jatkoi huudatustaan, enkä tajunnut ympärilleni katsoa moniko pelästyi minun älinääni. Tämä on vain sellainen raskas oravanpyörä poljettavaksi.
Kuulostinpas erittäin raskasmieliseltä otukselta, mutta nyt se on ulkoistettu ja voin kertoa mitä kaikkea kivaakin me on touhuttu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti