Eilen Oulua riepotteli kunnon mylläkkä. Päivällä kuuntelimme osastolla outoa ääntä; lapsenko itkua, naarmutusta, venttiilien volinaa vai mitä. Tuuli tuiversi oikein kunnolla.Syöpäosaton arki on välillä kuin myrskynsilmässä oloa. Välillä uutta potilasta pukkaa kiihtyvällä tahdilla, hoidot ovat käynnissä kiihtyvällä tahdilla, infektiot, seuraukset, uusinnat ja epätoivot. Kaikki vyöryy myrskyn lailla päälle, huojuttaen ja kaataen. Välillä myös elämänsäikeitä katkoen. Rankankin taistelun ja myrskyn jälkeen tulee tyyntä. Hiljaista, liiankin hiljaista ja loppullisenkin hiljaista. Koskaan ei tiedä mitä mikin myrsky saa aikaiseksi. Jälleen kerran olen tajunnut, aistinut tämän myrskynsilmän. Se saattaa nousta niin nopeasti uudelleen, imaista mukaansa. Koskaan ei siis voi olla mistään varma. Kun myrskynsiemen on kylvetty ja kerran osakseen saatu, niin kyllä se vain jossakin muodossa mukana kulkee aina.
Mikä aktivoi myrskyn, kuinka voimakas se on, mistä se tulee, mihin se menee. Mitä se saa aikaiseksi. Kun se vain nousee taivaanrannasta uhkaavana, mustana, lakaisten kaiken sileäksi. Ilman armoa. Vieden mukanaan. Mutta kun se on pyyhkäissyt, niin yleensä myrskyn jälkeen on poutasää. Tänään osatollakin on tyyntä, rauhallista, ei nähtävää myrskyä, ei kuultavaa, mutta kuitenkin ovien takana läsnäolevaa. Niinkuin osaston ulkopuolellakin, siis oikeasti ulkona. Katkenneet puut ja lennelleet oksat kertoivat aamulla eilisestä mylläkästä. Illalla pyöräilin asunnolle kunnon myötätuulessa alamäkeen. Vettä tuli harvakseltaan. Kun kaarsin asunnon eteen, nakkasi myrsky minut ja pyörän nurmikolle. Siis olimmekin parin metrin pässä oletetusta pyörätelineestä. Säikäytti, moinen voima ja teho. Kun ajelin hissillä tornitalon viidenteen kerrokseen tuntui volinasta päätellen, että juuri kyseinen tornitalo on myrskynsilmässä. Ikkunat helisiät uhkaavasti. Mutta kuin taikaiskusta tuli jälleen tyyntä ja ikkunat hiljenivät. Mikä voima, mikä teho. Syvä kunnioitus luontoäitiä kohtaan. Onneksi ei päättänyt kaataa autoa päälleni, nakata minua ja pyörää rapakkoon tai sillalta jorpakkoon. Oli siis armollinen, kunhan vähän kujeili kanssani. Toki itse kukin meistä tarvitsee pieniä ravisteluja silloin tällöin, muutenhan todellisuus ja elämän hyvyys hämärtyisivät. Mutta ei sitä tarvitse liika rajusti säikytellä tai ottaa pyöritykseensä pysyvästi. Kohtuus myrskyilläkin ja ennenkaikkea niiden tuhoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti