Eilen mietin, miksi minusta tuli tällainen? Ei sen syvempi aihe tähän aamuun. Siinäpä sitä onkin pähkinää purtavaksi. Analysoitavaa pyöriteltäväksi. Jälleen uuden ihmisen, minulle lähes tuntemattoman kommentti pisti miettimään. "Ehkä juuri kaikkien niiden traumaattistenkin kokemusten jälkeen sinusta on tullut se mikä nyt olet, ilman niitä et olisi sinä". Näinhän se tietty menee, mutta kun sen tuntematon sanoiksi muuttaa, niin se aukeaa. Pistää miettimään taas uudelta kantilta.
Kaikki alkoi siitä, kun yksi äiti kommentoi tunikaani. Mistä sinä aina noita liehukkeita löydät ja hauskoja vaatteita? Siihenhän on toki monta vaikuttavaa seikkaa; en mahdu muihin kuin liehuviin telttoihin, sairaalassa niissä on hyvä olla. Tärkein tekijä mielestäni kuitenkin on hulluttelu ja värit. Tämä tunika on sellainen epäsymmetrinen. Perusvärinä on tietty mustaa, mutta loppu on värikylläistä. Helma on vino, kieroonkasvanut, niinkuin minäkin. Edessä on jopa suuri vaaleanpunainen nappi. Tunikassa on värejä, kaikkia mitä tarvitsen. Koko ajan pelkään loksahtavani värittömyyteen tai mustuvani täysin. Onko mustiin pukeutuneesta äidistä iloa ja väriä syöpäsairaalle tai yleensä sairaalle lapselle. On tärkeää, että jokaisessa päivässä olisi jokin jippo, pilkahdus, edes pieni sellainen. Tuosta tunikasta vielä, siinä on huulenkuvia, palloja, tripaleita, tekstejä. Sanoin olevani luonteeltani ja persoonaltani epäsymmetrinen, kaikinpuolin kapinallinen. Olen koko lapsuuteni kärsinyt siitä, kun yritettiin tiettyyn muottiin tunkea. Lähinnä juuri ala-asteajoista johtuen. Mitä siitä seuraa, kun on kuusi vuotta alistetussa tilassa, koulukiusattuna. Siitähän seurasi irtiotto kaikesta, kunhan siivet sen verran kantoivat. Halusin pois, muualle ja kauas. Liihottelin siis itseäni etsien kaksikymmentä vuotta ja kuusitoista muuttoa pitkän reissun verran. Sitten palasin kotikonnuille pesimään laumani kanssa. Yksin lähdin vuonna -85 ja palasin kuusinkertaisena.
Mitä näiltä reissuilta ja liihotteluilta on jäänyt. Usko itseenä, rohkeutta ja leijonaluonne. En halua tiettyyn muottiin pakotetuksi, enkä halua sitä perheellenikään. Jokaisella saa ja pitää olla särmää, mielipiteensä. Tartun varmaan turhankin hanakasti epäkohtiin, mutta kukapa älähtäisi, ellei oma äiti kun on kyse omista lapsista. Mitä epäsymmetriaan tulee, on vain hienoa ettemme kaikki ole samasta muotista valettuja. Tusinatavaraa. Olemme siis uniikkeja, joissa näkyy elämän kädenjälki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti