MITEN JAKSAT/JAKSATTE?

Niin miten tässä jaksaa? Ei ole vaihtoehtoa, kuin jaksaa. Miksi sitä jatkuvasti kysellään. Mitä siihen pitäisi vastata; en todellakaan jaksa, hyppään tästä kyydistä seuraavalla asemalla. Ei auta, on jaksettava. Kuinka jaksaa kun elää tämän syöpä-todellisuuden kanssa. Kuinka ne vanhemmat jaksavat, joilla lapsen tulevaisuus on vain hiipuva henkäys? Kuinka he jaksavat, jotka ovat taistelleet täällä jo esimerkiksi seitsemän vuotta. He jotka joutuvat aina uudelleen palamaan, aloittamaan alusta. Mikä minä olen jaksamistani valittamaan, meillähän on vasta alle vuosi takana.
Mistä kerätä aina uudellen voimanrippeet, jaksaminen. Jaksan miten jaksan, mutta nyt asiaan... Mitäpä sitä jauhamaan, kun ei ole vaihtoehtoja. Lapselta ei edes kysellä kuinka jaksat hoitoja, on vain jaksettava. Entäs jos lapsi vastaa, enpä noita oikein tällä viikolla jaksa... Hoitoja jatketaan siitä huolimatta, mikäli muut seikat sen sallivat. Mitäpä sitä kyselemään, koska ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.
Tänään olen ollut todella herkillä, tirautellut muiden puolesta. Kuinka he jaksavat? Olen tuntenut suunnatonta kouristusta, myötätuntoa. Reetta sanoikin, ettei minun kannata kaikkien puolesta itkeä... Niin pian näivetyn, kuihdun, lurpahdan. Onhan se näinkin, mutta kun empatia sattuu.
Meillä asiat ovat ennallaan, etenemme jälleen uusia tavoitteita kohden. Yksi hoitaja kyseli, joko meillä on 100 päivää täynnä. Silloinhan yleensä suunnitellaan kotiutusta. Ei, tänään on +27. Olemme siis todella hyvillä mallilla, sikäli mikäli suunnitelma kyetään toteuttamaan. Jälleen kiitollisuuden aalto pyyhkäisee ylitseni... Minä jaksan, minulla ei ole vaihtoehtoa. Onneksi Reettakin jaksaa...