HAAHUILUA

Miten välillä voikin olla vaikeaa keksiä otsikkoa. Yleensä se on aina valmiina, jopa päiviä aikaisemmin. Annan muhia ja sitten muodostan sen sanoiksi. Eilenkin kirjoitin pitkän pätkän, ilman otsikkoa. Ja niinhän siinä kävi, että poistin kaiken. Kun ei ollut otsikkoa, joka ohjaisi.
Näin pitkään kesti, tämähän on yhtä haahuilua. Ihana tunne, kun asia aukesi. Tämä tunne on vähän sellainen epätodellinen, leijuva, haahuileva. Parina iltana olen jopa syventynyt johonkin hömppäohjelmaan tai kirjaan niin, että ajan ja paikantaju katoaa. Sitten säpsähdän haahuilemaan todellisuuteen.
Reetta on kuulemma osaston paraskuntoinen potilas, muissa huoneissa tuntuu olevan kaikkea härdelliä aivan liikaakin. Eiliset arvot olivat ihan hyvät; leukkarit 1,7, neutrofiilit tosin vain 0,31, Hb 102, crp 4, trompparit yli 250. Muistaakseni noin ne menivät, ainakin aivoistani moiset arvot haahuilivat julkisuuteen. Neutrofiilitaso ei kuulemma aina kerro koko totuutta tai siis todella tarkkaa arvoa. Kaikki riippuu siitä saadaanko niitä juuri siihen koeputkeen napattua, ne kun saattavat olla vaikka suonen seinämissä. Toissa iltana Reetan olkapäät lehahtivat punaiseksi, mutta ne katosivat jälleen. Käänteishyljintä kuulemma aiheuttaa lehahduksia, mutta ne jäävät näkyviin. Reettaa syynätään koko ajan todella tarkkaan. Tuleeko sitä vaiko eikö. Yleensä käänteishyljintää ilmenee silloin kun kantasolu tulee ulkopuoliselta luovuttajalta. Ne joille siirto tehdään omilla, eivät tätä koe. Näin ollen allogeenisessa siirrossa kuukausi on käänteishyljinnän kannalta se tärkein aika. Yleensä koko se kuukausi ollaan tarkkaan sairaalahoidossa ja pysytään visusti huoneessa. Nyt kun olen kuullut noita selkeitä faktoja aiheesta, en haahuile asian suhteen yhtään. Jotenkin erittäin selkeä suunnitelma, ei mitään ajatuksenpoikasiakaan muunlaisen suunnitelman suhteen. Se tuleva kuukauden lyppi tehdään täällä. Siinä seurataan luuytimen tuotantoa. Siis kummanko solut ja kudostyyppi ovat vallalla, Reetan vaiko iskän. Tavoitehan tässä vaihdossa on, että se uusi valtaa tilan itselleen. Selitin tuon todella maalaisittain, mutta se on jälleen niin uusi asia sulateltavaksi. Itsellä ei juolahtanut mieleenkään tuollainen mahdollisuus, että ne olisivatkin Reetan omat jotka siellä puuhailevat. Mikään ei kuulemma viittaa moiseen, mutta saatiinpa jännitysmomentti tuostakin.
Eilen kokkasin karjalanpaistit muhimaan jo ennen puolta yhdeksää. Oli kuulkaa mureaa, mehevää ja hyvää. Illalla neiti keksi paahdetut ruisleivät, jonka päälle sulaa ja imeytyy paljon margariinia. Leivän päälle kermajuustoa. Osastolla oli vain Emmentalia, se ei eilen sopinut makunystyröihin. Tilauksessa oli Oltermannia. Epätoivoisesti kaivoin kaappia, tuloksetta. Onneksi yksi äiti pelasti tilanteen lahjoittamalla oman lapsensa Oltermannista muutaman siivun. En tiedä mitäkö ravitsemuspuolen ammattilaiset Reetan ruokavaliosta tuumaisivat. Toissa aamuna aamupalaksi tein purkkihernekeittoa. Muut äidit päätään puistelevat, eivät kuulemma aina tiedä onko äidillä palikat nupissa kohdallaan. Opettaja oli taas sitä mieltä, että Reetalla on maailman paras äiti, koska toteuttaa noinkin tärkeitä ruokafantasioita. Mutta sehän on oikeastaan ainoa, mitä voin haahuillessani tehdä. Eilen tosin kieltäydyin hakemasta Mäkkäristä kananugetteja. Reetta meni jo nettiin, haki minulle sieltä kartan ja laati pyöräilysuunnitelman. Itsekin hämmästyi, kun osasi moisen homman tehdä. Ei kuulemma aikaisemmin ollut karttoja haeskellut.
Kello on puoli yhdeksän, on lauantaiaamu. Reetta soitti ja kyseli, missä juusto viipyy. Illalla ajoin kaupan kautta, jotta on oikeaa juustoa tarjolla. Oltermanni on sellainen kotoisa juttu, varsinkin mummun ja papan jääkaapissa sitä on aina. Yleensä meidän tytöt istuvat pöydän ympärille, juustokönkäle keskellä pöytää. Siitä sitten höylätään ja syödään. Välillä pappakin on osingoilla ja nappaa palasia. Omasta kaapista se ei maistu yhtään niin hyvälle. Tuo on sellainen perinne, yleensä mummu ja pappa sanovat heti meidän mennessä onko kyseinen könkäle kaapissa. Sitten lapset syö ja nauraa, me muut hämmästellään ja nauretaan. Tulikin ihan ikävä moista.
Jälleen alkaa olla yksi viikko purkissa, menee suhteellisen nopeasti. Eilen Reetta sai Oulusta osastolta hoitajia hetkeksi kylään. Oli valtavan tärkeä juttu, mieletön noste olemukseen ja mieleen. Tuttuja ihmisiä ja tulivat ihan tarkoituksella katsomaan. Vierailuthan ovat täällä todella tarkassa syynissä. Niistä ei lipsuta ja kaikille niitä ei todellakaan myönnetä. Saimme kotoisan pilkahduksen. Teki hyvää.
Aurinkokin näyttää säteitään, tehdäänpä tästäkin hyvä päivä. Eilen tosin haahuilin väärään suuntaan, kun unohdin ne karjalanpaistivärkit. Ei muuta kuin käännös ja nokka kohti kauppaa. Liikenteessä muistan pääsääntöisesti mihin olen menossa, en ainakaan ole haahuilua havainnut. Paha jos polkisin tunnin tietämättä mihin, siitä olisikin jälleen vaikea päästä kartalle missä olen. Jos niinkuin eksyisin haahuillessani. Tosin välillä sitä havahtuu, onko tuokin tie ollut tuossa koko ajan? Sitä kulkee niin omassa umpiossaan, ettei kaikkea rekisteröi. Rekisteröi tietty paljonkin, mutta jotain epäoleellista. Nyt olen havainnoinut sieniä puistoissa, syksyn merkkejä villiviinissä. Syksyn tuoksua ilmassa, ihmisten vaatetuksen muuttumista, olemuksen peittämistä, pimeyden hiipimistä aikaisemmin illalla, syyskukkien tuloa myyntiin, pihlajanmarjojen värittymistä. Olen myös tajunnut pukea takin päälleni pyöräillessä, enää ei paitasillaan tarkene. Mitähän me tänään Reetan kanssa tajuamme, vaikka välillä haahuilemmekin. Mutta haahuileminenkin on jonkin sortin latautumista, onhan...