Olipas ihana, erilainen ilta. Pääsin ystäväni valokuvanäyttelyn avajaisiin. On ilo katsella kauniita kuvia, ihmeellisiä asioita kuviksi tallennettuina. Niin monesta kuvasta paljastui piilevä herkkyys, kuinka sen voi löytää karuudestakin. Näyttelyssä tajusin sen, etten olisi sielläkään ilman Reetan hoitoja. Jos elämä ottaa, niin onneksi se myös mahdollistaakin asioita. Reetta tosin harrasti puhelinterroria; 12 vastaamatonta ja noin puolenkymmentä vastattua puhelua, siihen vielä muutama tekstari päälle. Mutta päätin pysyä johdonmukaisesti omassa suunnitelmassani terrorista huolimatta. Loppu hyvin ja kaikki hyvin, nyt neitin kanssa jo leppoisasti toivottelimme öitä.
Lähdin osastolta neljän jälkeen. Yllätyksekseni huomasin monen erikoisliikken sulkevan jo neljältä. Minulla oli visio roikkauvasta Amaranthuksesta, olisin niin halunnut sellaisen viedä. Mutta haaveeksi jäi. Reetta teki avajaisiin onnittelukortin, tarkkaan harkitun. Työn nimi oli Taivasunelmia. Ostin tullessani hiusväripurkin ja ruokaa. Asunnolla oli varttia vaille viisi. Iskin värit päähän, karkoitin harmaat, tein pikasiivouksen, siskonmakkarakeiton ja olin jo kuudelta avajaisissa. Aikomus oli mennä pyörällä, mutta vaihteeksi satoi kaatamalla, joten ajelin pirssillä.
Oli mielettömän vapauttava tunne lähteä ihmisten aikaan osastolta, illassahan näköjään ehtii vaikka ja mitä.
Reetan vointi on noususuhdanteessa. Arvot ovat eilisestä tuplaantuneet; leukkarit yli 2, neutrofiilit noin 2. Ehkei sentään infektiovaaraa ole, kunhan nyt tuo odotettava käänteishyljintä kertoisi mikä se on miehiään. En todellakaan uskalla huokailla tai löysäillä. Onneksi jokainen päivä on askel eteenpäin, tänään oli siis päivä +14. Vähän voin kai päästellä ilmoja pihalle, huokaisemalla pikkaisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti