On kuulkaas paukkunut, kun olemme Reetan kanssa ottaneet yhteen. Olemme tuli ja leimaus. Reetta sanoi olevansa se leimaus, koska hänellä välähtää nopeammin. Vitsi, että on teräväkielinen ipana... Eilen hoitaja tuli ja kysyi yllättäin olemmeko menossa ulos? Tänään sama juttu. Kyllähän me menisimme vaikka hinkuen, muttei lääkäri ole antanut lupaa. Käsittääkseni nuo yllättäin annetut mahdollistavat kysymykset laukaisivat tänään ja eilen kiukun, molemmilla. Ei kyllä pitäisi varsinkaan lapselta tuollaista kysellä, ennenkuin lääkäriltä on tullut lupa. Sehän ei ole todellakaan meidän päätettävissä. Jotenkin eilen vilahti mieleen, onko mahdollista, jos kerran otetaan puheeksi. Eikä siis todellakaan ollut. Koppi on käynyt todella pieneksi, hitsin aurinkokin on porottanut suoraan ja nostanut lämpötilaan ennestään. Haluaisimme nähdä ulos, nauttia valosta, taivaasta, mutta sillä seurauksella lämpötila senkun nousee. Se taas tekee olemisen entistä tukalammaksi.
Nesteytyksessä on ollut nyt kuuden tunnin tauko, neiti nimittäin syö ja juo todella reippaasti. Leukkarit ja neutrofiilit ovat laskeneet perjantaisten arvojen tasolle. Tämähän oli odotettavissa, koska kasvutekijää ei enää eilen pistetty. Muut ovat nousseet itsekseen. Milloin sitten olemme siirtymässä Ouluun, ei hajuakaan. En ole edes kysellyt, kyllä ne kertovat kun sen aika on. Mielellään me lennettäisiin heti ja justiinsa, mutta ei todellakaan kannata kiireellä pilata tätä projektia. Ristiriitaista ja tuskaista odottamista.
Kahvihuoneessa olen kuullut ja päässyt osalliseksi muiden kohtaloista ja tarinoista. Tämä on niin karu ja epäoikeudenmukainen maailma. Itsellä tulee siitäkin paha mieli ja huono omatunto, koska meillä on tällä hetkellä asiat niin hyvin. Voinko sitä edes ääneen sanoa, koska se taas aiheuttaa muille tuskaa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta vastavuoroisesti. Piru tätä aivojen piuhoitusta, se on tänään niin solmussa ja oikosulussa. Ärsyttävä olotila, pelottaa vähän kaikki...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti