MIELIHYVÄÄ

Valtavaa intoa ja mielihyvää, sillä Reetta saa olla irti letkuista. Jo toisena peräkkäisenä päivänä. Nesteet on tauolla ja lääkkeitä tiputellaan tauon jälkeen. Onnistuin salaa ujuttamaan lapseni suuhun oikeaa purtavaa ruokaa. Tunsin suunnatonta mielihyvää, sillä Reetta pureskeli, ilman että täytyi vetää poskesta. Reetta teki taikataikinaa niin innoissaan, ettei kapinoinut syöttämisttäni vastaan. Suit sait sukkelaan söi paahtoleivän munavoilla, puolikkaan banaanin, juustosiivun ja mukillisen kaakaota. Tunsin suunnatonta onnistumisen riemua ja mielihyvää moisesta. Teki mieli kiljahdella onnesta.
Aamun veriarvot olivat myös mielihyvän tuottajina, saamme olla tyytyväisiä. Crp 3, Hb 100, trompparit 51, leukkarit 3,5 ja neutrofiilit hulppeat 2,81.  Nousua on ollut koko ajan, usein arvot kuulemma sahaavat edestakaisin.
Tunnen myös mielihyvää siiitä, että tulin eilen ottaneeksi iltaloman. Teki niin hyvää. Oli ihanaa pitkästä aikaa stailata itsensä oranssiin kolttuun, korkosaappaisiin, meikata ja pörröttää hiukset muhkeiksi. Reetta kun on viime aikoina vihajaillut, ettei taiteellisuuteni ainakaan ulkomuodossani näy, olen jatkuvasti kuin uitettu koira ja haiseva limanuljaska. Tosin kyllä ne korkkarit kostautuivat sitten kotimatkalla, samoin tänään muistuttavat jalkakivulla. Mutta sainpas sentään hetken olla muuta kuin nilikku ja harmaa.
Yksi hoitaja sanoi, että Reetta on viime viikoina opettanut hänelle kuinka tärkeää on rakastaa itseään. Reetta nimittäin laulelee omasta ihanuudestaan ja kauneudestaan. Jollemme siis itse osaa rakastaa ja arvostaa itseämme, niin emme osaa arvostaa muidenkaan arvostusta. Olemme kaikki omina itsenämme arvokkaita ja rakastettavia. Mutta kuinka helppoa on jatkuvasti löytää itsestä vikoja, unohtaa itsensä, olla arvostamatta itseään. Sehän on jotenkin niin äidinmaidossa imettyä, körttiläistää ajattelua. Eikä se tarkoita, että olisi parempi kuin muut ja sitä pitäisi kehuskella. Vaan sitä, että on hyvä itselleen. Rakastaa itseään.
Tänään Reetan luona kävi psykologi, niinkuin näillä sairaalajaksoilla on tapana. Korttien kautta olivat keskustelleet tunteista, fiiliksistä ja mielestä. Reetta tosin mietti tässä äskettäin, hänellä on jo kyllä ihan tarpeeksi pieni pää ilman kallon kutistamistakin. Sellainen kallonkutistusanalyysi. Joskus neiti on kysellyt sattuuko se, kun käy kallonkutistajalla. Kuinka ne sen tekevät, laitetaanko kallo johonkin puristimeen. Toisaalta jo Oulussakin oli psykologikäyntejä, joten kyllä neiti sen oikeasti tietää mistä on kyse.
Aamulla olin pysähtynyt liikennevaloihin, viereisestä autosta tuli ulos äiti, vänkärinpaikalle jäi sellainen 15 vuotias jätkä ja kuski oli erikseen. Siinä äiti sanoi jotain lapselleen, johon lapsonen haistatti isoon ääneen vaikka ja mitä. Minä tietenkin ennätin kommentoimaan, kuinka kaunista sanahelinää heti aamutuimaan, ettei vaan olisi paha murkkuikä kyseessä. Samalla sanoin ymmärtäväni sitä äitiä. Äidiltä sain kiitollisen katseen ja se lapsonen meni hiukka hämilleen kun tajusi huutaneensa julkisesti rumia. Autosta se tietty mulkoili minua häijysti sellaisten amisviiksiensä seasta. No minä vaan hymyilin lapselle aurinkoisesti. Sai varmaan kauheat aamutraumat moisesta. Kuulin myöhemmin muilta vanhemmilta, ettei täällä kukaan puhu tuntemattomille mitään. Joten saatoinkin perinpohjin säikäyttää. Enpä aatellut.... Haittaako se vaikka säikäytinkin, koska tein sen ymmärtävästi virnuillen.
Tänään Ylivieskassa on kauppojen yö, joka syksyinen kaupunkikarnevaali. Kadut ovat pimeinä, valtavasti soihtuja, toimintaa, tapahtumia, liikennettä ja ihmisiä. Yleensä olen luotsannut omia ja välillä muidenkin lapsia liikenteen seassa. Tänään esikoisemme on nostanut hirveän metelin, kun ei saa yksin lähteä kaupungille. Mutta kun ei saa, piste. Neiti on vasta 11 ja muu perhe lähtee kans, jos ei passa niin olkoon kotona. Koulussa on ilmennyt järkyttävää käsivarsien naarmuttamista, kuulemma kaikki tekevät sitä. Nimeltään se oli jotain aakkostamista, en kyllä ymmärrä moista. Tessakin oli moiseen syyllistynyt, kun ei saanut tahtoaan lävitse. Kuulemma koko luokan tytöt sitä tekevät, järkyttävää laumatyhmyyttä. Voi vitsi, kunhan täältä pääsen menen kantapäät paukkuen selvittämään asian. Kohtahan ne viiltelevätkin jollain teräaseilla itseään, jos kerran joku sen keksii ja kaikkien niin pitää tehdä. Olikin puhe, että ensi viikolla otamme yhteyttä kouluun ja terkkariin mikäli vielä moista on aistittavissa. Onhan tuohon joku tolkku tultava. Siitäkös murkkumme taas älähti, ettei saa soittaa koululle tai puhua terkkarille. Mutta mielestämme tuo on jälleen yksi asia, mihin vanhempien on puututtava. Se on sitä välittämistä ja rakkautta. Kyse ei siis onneksi ole yksin meidän lapsemme oirehtimisesta, vaan laumatyhmyydestä. Mutta kuinka ihmeessä nykynuorisosta saa kasvatettua fiksuja aikuisia.
Nyt tunnemme mielihyvää taidesessiosta, kauniista auringosta ja hyvästä olosta. Eiku pensselit heilumaan ja ideat sykkimään...