MUUT NUKKUU, MEIKÄ KUKKUU

Sunnuntai, siis jouluhan lähenee vauhdilla. Jostain syystä kännykässäni oli herätys, en vain vieläkään tiedä miksi. No, heräsin, mietin yhä. Tällä hetkellä mietin lähinnä ruokaostoslistan laadintaa ja ruuan ostamista. Jotensakin jännä, että kissojenkin herkkupussit olivat loppuneet, miten niitäkin muistaisi. Eli ostoslista on siis laaja, kattava sanoisinko. Mutta ei minkäänlaisia paineita aiheen puitteissa, ostetaan jos ostetaan, tai sitten ei osteta. Vähäkös olen rento? Ulkona on uutta loskalunta paksusti ja vesi virtaa. Onkos tämä jouluinen keli, nykyjouluinen ainakin.
   Kinkku sulaa jääkaapissa, sehän oli päätoive jouluruuasta meidän muksuilla, se on aikataulussa ja hoidettu. Sillä pötkii jo pitkälle, ei vaan nappaa kauhean monimutkaiset kikkailut, ei pätkääkään. Lapset ovat leiponeet monta kertaa jo, saattavat leipoa vieläkin. Vähäkös rentoaaaa. Ainakin sellaiselta kuulostelen tämän aamuni maistuvan. Kiva tunne, ei ole sinkoilua aivokuoressa, ei minkäänlaista paniikkia.

   Eilen minua kiristi ja puristi. Oikeastaan aika lailla kaikki. Mutta onneksi sain asioista juteltua ja mietittyä monilta kanteilta. Siinä se puristus ja kiristys valui pihalle, loskan sekaan. Kolluuttelin lähinnä omien ajatusteni, epäonnistumisen tunteiden, kritiikin, aivoitusteni kanssa. Leukaperät kävivät jo kireinä, mutta tänään huomasin niiden löystyneen. Tai sanoisinko kauniimmin, etteivät leukaperäni enää kiristä, siis löysäthän ne eivät missään nimessä ole. Vanhoillahan on löysät leukaperät, enkä koe olevani vanha. Toki ristiriitaa ja hämmennystä aiheuttaa yhä tämä oloni shamppanjavispilänä, turhakkeena. Ennen olen ollut tärkeä ihminen, ainakin omasta mielestäni, joulun luomisessa. Minua on tarvittu, nyt olen jotensakin tarpeeton, siis laajemmin ajateltuna. Toisaalta olen saanut omassa rauhassani luoda joulua, koristella, istuttaa joulujuttuja, tehdä kortteja ja nypyttää, mutta se on vain sellaista kotikutoista nypytystä.  Toisaalta olen floristiaikojeni jälkeen oppinut jopa nauttimaan leppoisista sesongeista, mutta se on kuitenkin osa minuuttani. Mutta kun minä raukka koen, että minulla olisi yhä annettavaa, tai en minä tiedä tarviiko enää kukaan koskaan minua ja työpanostani. Onhan tuo maailman pyöriminen luonnistunut ilman minua tämän kolme vuotta, joten turhakkeeksi olen muuttunut, unohdettu.
   Turhakkeeksi koin itseni myös "treffien" suhteen, siis tarkoitan sitä kun Ukkokulta on puoli vuotta suunnitellut ravintolaillallista kanssani löytämättä sopivaa fiilistä sen toteuttamiseen. Hitto, että jollakin on tylsä vaimo, kun ei moiseen saumaa puolessa vuodessa löydy. No himpun verran olen tästäkin herneitä nenääni vetänyt ja pistänyt tuulemaan. Veinhän minä kostoksi ukkopoloni sinne omaishoitajien jouluruokailuun ja tapahtumaan tiistaina. Se oli kuntayhtymän ja seurakunnan järjestämä yhteinen joulujuhla. Sain siis viestiä, että voin ottaa Pasin mukaan, kun Reetta jää kotiin... Siksi vaihdoin seuralaiseni. Muut tulivat sinne puolisoidensa kanssa, rollaattoreilla, apuvälineillä, pyörätuoleilla ja millä kukakin pääsi liikkumaan. Siinä papin kättelyssä kyseinen henkilö miettikin meistä kumpi on hoitaja ja kumpi hoidettava. Jostain syystä nopea johtopäätös oli, että olen Pasin omaishoitaja. En tiedä minkä perusteella moiseen päätökseen pastori tuli, kun asiaa ääneen mietti, mutta se oli minusta hauskaa. Jaksaa naurattaa vieläkin. Niin ja ennen kaikkea se hiukan nostattaa tätä ryvettynyttä itsetuntoani. Kuinka olisinkaan turhake, jos minua olisi vielä luultu hoidettavaksi, sehän olisi kiristänyt leukaperiäni entisestään. Olin jälleen kuopus juhlassa, omaishoitajissa. Kiva oli nähdä uima-allaskaveriani, kyllä oli monta papparaista ja mummua olalle taputtelemassa. Olihan tuo Pasi hiukan orpo, kun rätkätin noiden kamujen kanssa. Niin ja sitten järkkäsin uudet treffit eiliselle. Kävimme ihan Kalajoella saakka syömässä. Itse asiassa velipoikani muutti perheineen lähemmäs, takaisin, juurille ja kotikonnuille, siitä se ajatus lähti. Sisarusten kokoontumisajoista. Kokoonnuimme epämääräisellä kokoonpanolla ja söimme hyvin. Todella hauskaa, leppoisaa, yhteenkuuluvuutta ja kaikkea muuta kuin virallista. Kun lauma sai annokset pitkän odottamisen jälkeen eteensä laski koko ravintolan metelitaso huimasti. Todettakoon, että syntymähumala ja kieroutunut huumorintaju on sukuvika..., joka on tarttunut jo lähipiiriinkin. Hauskaa;-) Keli oli karsea, mutta onneksi Ukkokulta oli puikoissa, niin pysyimme tiellä. Lapsukaisemme olivat päineen kotona sen kolme-neljä tuntia jonka olemme pois. Ne ovat jo niin itsenäisiä ja reippaita. Teki hyvä, oli hauskaa, täytyy ottaa uusiksi;-)

   Reettakin kävi koululla pikkujouluissa, neiti oli ihan liekeissä. Siitä se turhautumiseni ehkä sai kipinän, kun neiti ei pariin tuntiin minua tarvinnut, liiteli omillaan. Hyväähän se tekisi, mutta on vielä niin paljon rajoitteita ja liikkuvia osasia tässä paletissamme. Ei voi, ei saa, eikä uskalla. On edettävä hitaasti, pienin askelin, asioita saavuttaen. Matkamme on yhä kesken. Olen ottanut jälleen polille yhteyttä, sillä Reetan kasvoille lehahti uudelleen näpyt, röhelöt ja kuivuudet hilseineen. Silmänaluset, ympäristöt hilseilee ja kukertaa. Nyt hiukan pienemmällä alueella kuin silloin kuun alussa, siis päänahka ei kihelmöi, ei rapsututa, ei rapise. Olemme näitä alueita voidelleet, tsekanneet, miettineet ja koko vartaloa taskulampun kanssa tutkineet. Ohjehan oli, että ottaa herkästi yhteyttä, jos jotain muutoksia ilmenee. Otin siis herkästi yhteyttä, kun muutoksia ilmeni. Olen niin kauhean kuuliainen tuossa asiassa... Pakko olla, ei minulla ole vaihtoehtoja. Nyt olemme sen yhden uhkakuvan eli vesirokon ilmenemisestä serkkutytöllä reilut kaksi viikkoa porskuttaneet. Josko uskaltaisin sen suhteen huokaista, päästää sellaisen piippaavan vinkuvan henkäyksen, estolääke esti. Huh! Iso asia tässä hetkessä toivottavasti se on näin. Tosin tartunta kuului rantautuneen muutaman sadan kilometrin päähän yhdelle sitkeälle pikkumiehelle, joka saa/joutuu viettämään nyt joulunsa tippojen kanssa. Harmi, mutta hyvä että hoidot on siihen jo meneillään.... Muuan vuosi sitten, kun olimme vielä yrittäjyydessä mukana ja lapset olivat pieniä saimme joululahjaksi vesirokon. Tuplamme puhkesivat kukkaan tälleen juuri ennen joulua. Meillä oli silloin liike kiinni kokonaista kaksi suunniteltua joululomapäivää ja lähipiirin paineet meidän kyläilyistämme olivat kovat. Meitä revittiin joka suuntaan ja itse en olisi halunnut revetä yhtään mihinkään. Siitä saimme syyllisyyttä osaksemme ja tunsimme itsekin syyllisyyttä omasta itsekkyydestä, mutta kun ei halunnut revetä, saati sitten että olisi jaksanut. No, kun lapsemme puhkesivat kukkaan meille laskeutui kotijoulurauha, kukaan ei enää halunnut meitä vieraakseen... Saimme olla siis kotona ne kaksi kokonaista vapaapäiväämme. Mutta joulunaika on kuulemma erittäin yleinen vesirokon aika, sanovat viisaammat.
   Kävimme koko porukalla myös koulun joulujuhlassa, Reettakin sai luvan silloin samaisena päivänä polilla lääkäriltä. Jotenkin hämmentävää, neiti tutisi innoissaan ensimmäistä kertaa joulujuhlassa, mutta raukka erillään luokasta ja seinäruusuna. Jotenkin tilanne konkretisoitui selväksi sillä hetkellä. Kun illalla sitten juhlasta kotiuduimme Reetta oli suorastaan hysteerinen. Itki, raivosi, eristäytyi, vapisi ja huusi silmät punaisen kirjavana pullistellen... Toki samalle päivälle sattui se polikäynti ja kellon kanssa kilpaa suhaaminen ja noin yllättävä positiivinen joulujuhlaporkkanakin ja vapauttava sillä hetkellä ihon oireilusta.... olihan noita syitä pimahtaa ja antaa stressin laueta, mutta se oli kauheaa katsottavaa. Koettavaa ja ennen kaikkea vastaanotettavaa. Toisaalta siinä purkautui moni asia jälleen kerran pohjamutia myöten. Yksi suurimmista huolista oli se, ettei ollut sinä päivänä ehtinyt läksyjä tekemään ja koulu kärsii. Myös moni muu seikka aukesi raivon ja itkun kautta. Mutta haluan ymmärtää ja ymmärränkin lastani, pieni on joutunut kokemaan niin paljon pahaa, vääryyttä, pelkoa, kipua, erilaisuutta, sairautta ja kaikkia sen lieveilmiöitä, että välillä kuuluukin "hajota". Tämä on ollut kaukana normaalista lapsen elämästä ja on yhä. Mutta onneksi paljon tuli silloin ulos valtavana hyökynä, olen haistellutkin moisen hyökyaallon liikkeet ja odottanut sitä jo useamman viikon. Nyt seilaamme suhteellisen vakailla aalloilla, pieniä tyrskähdyksiä silloin tällöin.

   Saamme olla tytöistä todella ylpeitä syksyn koulumenestyksen suhteen. Olen sen heille usein sanonutkin ja onnellisen onnistunut hymy kareilee kaikkien suupielissä. Ennen kaikkea esikoisemme on osoittanut kyntensä ja motiivinsa. Neiti toi pomppien todella huikean välitodistuksen kotiin. Syksyssä oli hiukan haastetta ja opittavaa, homma olisi saattanut lipsahtaa sivuraiteille... Ja onhan tämä elämämme ollut hiukan sivuraiteilla jonkin aikaa, silleen kolmisen vuotta käsittääkseni. Ainakin. Sivuraiteilla on ehkä oikea vertaus, sillä kyllähän kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mutta lapsemme kykenevät koulunsa hoitamaan, itsenäisesti omilla kyvyillään on huippua. Kriisithän tahtovat ensimmäisenä näkyä juuri numeroissa, olen kuullut. Meillä mittarina on kenties desibelit ja paukut sitä kautta, onneksi ei koulumenestykseen ole vaikuttanut. Mitä nyt ensimmäistä kertaa Reetalla nyt syksyllä on ollut havaittavissa notkahdus, mutta uskomme korjausliikkeiden olevan paikallaan ja tehty ajoissa. Saimme myös ammattilaisen kuulla sanovan, että olisi jo ollut ihmekin, mikäli kuluneet ajat eivät jossakin näkyisi... Enemmänkin sääntö, että kuuluukin näkyä. Huojentavaa kuulla, hyväksyä, oivaltaa.

   Käytimme myös Tollon silmälääkärissä. Sekin oli yhden sortin farssin esiaste ja mutkikas juttu. Sain ajan yhden paikkeille keksiviikkona. Reetalla oli silloin aamusta opettaja ja minä juoksin aamupäivän asioilla. Fanny vielä kouluun lähtiessään soitti Tollon olevan sisällä. Kun sitten vauhdilla tulin Tolloa hakemaan olikin kissa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kantokoppa oli hukassa, samoin kantokopan ovi. Ne löytyivät ihan eri paikoista. Aamulla näistä puhuttiin, luulin muiden hakeneen, kun kertoivat aiheesta, mutta ei muut totesivat näiden olevan missä ovatkin... Mutta kun aloin kissaa kadonneeseen koottuun koppaan laittamaan, ei kissaa löytynyt mistään. Kismitimme, huusimme ja haimme kaikki paikat, tuloksetta. Lopulta jalkauduimme Reetan kanssa pihalle, minä pellolle ja Reetta tienvarsille huutamaan. Kello tikitti ja Pasi jo ruokatunnillaan tienvarressa meitä odotteli, sillä aikoi lähteä mukaan. Puolisen tuntia haimme reikäpäisesti, löytämättä. Lopulta tulin yhden paikkeilla sisälle takaisin aikomuksena soittaa eläinlääkärille peruutuksen, koska kissa oli kadonnut... No siinä se kadonnut sitten umpiunisen näköisenä silmät sikkuralla istui ja ihmetteli. Olikin ollut sisällä ja kuullut huhuilumme. Onneksi tämä oli kuuleva kissamme. Taas vauhti tappiin, kissa kantokoppaan ja ukkokultaa hakemaan. Samalla vauhdilla eläinlääkäriin ja tutkimuksiin. Tutkimuksissa todettiin Tollon silmän olevan lähes puhki, verkkokalvossa reilun kokoinen vaurio. Silloin minulla alkoi visertää, sillä silmät ovat minulle arka asia, meinasin pyörtyä. Hikoilin, otin tukea ja silmissä vilisi. Pasi piti kissaa sylissä ja silmä tarkistettiin ja laitetiin tipat. Minulla vain kohisi, en voinut kuvitellekaan, että olisin kyennyt ajamaan autoa moisen jälkeen. Meitä olikin Pasilla kaksi potilasta, kun kotiuduimme. Tollo on uskomaton ja niin lempeä, antaa laitta tipat silmiinsä aamuin illoin reippaasti. Siis tuo kissa on vain nätisti sylissä, ei rimpuile, ei sätki, ei räävi eikä räpiköi. Tiristää silmäänsä tippoja laitettaessa ja "hymyilee". Silmä näyttäisi kuntoutuvan, ilman amputaatiota... Eli näyttäisi säilyvän kaksisilmäisenä tuo unelmakollimme. Hieno juttu.

   Verna toi minulle aamupalaksi höttömunakkaan ja huushollissamme on meneillään joulusiivot. Minä vain hengailen ja naputtelen konetta. Nyt taidan alkaa osallistumaan joulumme viimeistelyyn... Tänään kaiketi on monia asia hyvin, krooninen käänteishyljintä on kaiketi hallinnassa, kissa saa pitää silmänsä, lapset nauraa ja eilen oli onnistuneet treffit. Tästä tulee hyvä joulu, uskon niin.... Tsao!