TERVETULOA BLOGIIMME

Kivaa, että olet tullut blogiimme. Tämä on Reetan tarina, kuinka leukemia on muuttanut arkeamme. Onneksi elämässä on muutakin, kuin sairaus. Nyt porskutamme tämän asian kanssa, välillä itkien välillä nauraen. Koita kestää...

lauantai 29. joulukuuta 2012

ITKU(YLI)HERKKYYTTÄ

Lomalla pitää touhuta, lomalla pitää valvoa, lomalla kiristyy tunnelmat, lomalla törmäilee tunteet, lomalla on rankkaa. Lomalla pitäisi latautua, kerätä voimia ja olla, mutta kun aika menee hukkaan ihan olemalla vaan... Joulunpyhät ovat menneet jouluhuuruissa, herkutellen, valvoen isoilla laumoilla ja kokoonpanoilla, kaikin puolin positiivisella sykkeellä. Entäs nyt, kun on viikko porskutettu tällä tavalla, johan napsuu ja paukkuu. Reetta itki eilen illalla itsekin, ettei tiedä mikä itkettää. Minä tiedän niin montakin syytä itkuun, mutta kun äitihän ei tiedä tunnetusti mitään. Reetta inttää, kapinoi, tekee juuri toisin kuin toivoo tai pitäisi, tappelee yleensä aina jonkun kanssa. Reetta on pääsääntöisesti osallisena aina jossakin itkupotkuintosraivarissa.
   Eilenkin aamulääkkeitä vitkutettiin iltapäivän puolelle. Kun pyysin, komensin ja käskin, niin sitten muututaan hysteeriseksi ja paetaan yläsänkyyn vapisemaan. Neiti hallitsee kyllä draaman alkeet huippuhienosti. Sieppaa jatkuva taistelu ja ylireagointi. Itku on niin kovin herkässä ja minä olen tasan tarkkaan tällä hetkellä itkuyliherkkä. Minulta ei sympatioita tahdo enää napsua, jos ei toinen osapuoli tule yhtään vastaan. Reetta ei tule syliin, ei puhu, ei avaa mieltään, ei anna koskettaa... Onhan näitä ennenkin ollut ja aina jossakin vaiheessa selviää syykin, mutta tämä päiväkausia kestävä väsytystaistelu on rankkaa. Reetta ylireagoi muiden nauruun, muiden katseisiin, muiden sanoihin. Ilman suurempia selittelyjä on heti heilumassa raivottarena "aseen" kanssa, mikä milloinkin käteen sattuu. Liukuri, sakset, sählymaila, sukkapuikko, liimapuikko, kenkä, kirja, kynä, lusikka, maitopurkki... Eilen sain neidin lopulta saunaan kanssani, vaikka olinkin hänen mielestään menossa juuri väärään aikaan. Hän ei juuri sillä hetkellä olisi halunnut, vaan vartti sitten tai puolen tunnin päästä. Annoin vaihtoehdoksi joko nyt tai ei pääse minun kanssani samaan aikaan. Lopulta neiti tuli lauteille kannat paukkuen, mutta tuli. Se tuntui jonkin sortin voitolta, että suostui tuonkin verran. Lauteilla hän kertoi, ettei tiedä mikä itkettää. Omasta mielestään hän ei tahallaan kiukuttele, ei kapinoi, ei raivoa, ei itke ylimääräisiä. Ne vain tulevat ulos, varoittamatta ja hallitsematta. Toisaalta mikä sitten on ylimääräistä, mikä minä olen sitä määrittelemään. Mutta tiedän, että helpottaisi, jos tulisi syliin, antaisi hoitaa ja olla hellä. Mutta kun kaikesta iskee täystorjunta päälle. Itse on taas todella avuton, kun ei saa kontaktia moisen kapinoinnin vuoksi. Olen tarjonnut syliä, olkapäätä ja itkuseuraa, mutta kapina on valtava.
   Äsken muut menivät ulos mäkeä rakentamaan. Lopulta Reetta, vartti muiden jälkeen, suostui menemään perässä, etteivät muut ehdi takaisin ennen neitiä. Kaksi minuuttia ja itkien sisälle, vaatteet nurkkaan ja yläsänkyyn märisemään... Otappa taas selvää mitä tapahtui, kun hysteria oli käsinkosketeltava ja korvinkuultava. Kuulemma Fanny nauranut väärässä paikassa, siitä pultti. Kuulemma Vernalle heittänyt liukurin, joka sitten jotenkin osuikin Tessaan, joka sitten huusi, joka sitten raivosi toiselle ja sai sitten toisen taas tolaltaan. Sitten iskä käski sisälle, jos ei kykene yhteistyöhön, vaan inttää kaikesta ja haukkuu suu vaahdossa. Sitten itketään sitä, ettei kukaan halua häntä mihinkään. Iskin siinä itkun seassa iltapiikin pyllynposkeen ja kannustin palaamaan muiden luokse. Nyt tilanne on jälleen tasaantunut ja yhteiselo sujuu. Mutta kuinka kauheat pultit kaikesta, jotenkin niin överit. Sitten huudetaan, ettei kukaan halua häntä lähelleen. Mutta kun neidin kanssa on aika haasteellista tehdä yhteistyötä. Aina kaikki muut toimivat väärin ja neidillä on paljon omia oikeuksia kohdella muita todella huonosti. Eli arjessamme on todella paljon itkuherkkyyttä, joka laukaisee minussa itkuyliherkkyyden pintaan. Huoh!

   Tuon postauksen päästin eilen ilmoille, iltasella. Nyt menemme jo lauantaissa ja iltapäivässä. Tilanne on hiukan laantunut eilisestä, onneksi. Mutta yhä on samoja aineksia olemassa. Olisin eilen ja useina muinakin päivinä tehnyt Reetalle rentoutushoitoja, mutta koskaan ei ole valmiutta tai yhteistyöhalukkuutta. Eikä se onnistu, jos hoidettava karkaa paikalta tai räyhää päin näköä. Mutta olen ehdottanut ja odotan milloin raivo sulaa hoidettavalle tasolle. Lievää sulamista jo havaittavissa. Toki Reettaa sieppaa tämä eristys ja normaaliudesta poikkeaminen. Kolmatta vuotta jo samalla kaavalla, sieppaisi muitakin. Jatkuva lääkkeiden nieleminen, sairaalakeikkojen odottaminen, tilanteen seuraaminen, jänittäminen ja pelko mitä mutkia missä ja milloinkin. Reetan sanoin tämä kärsivällisyys ottaa koville. Niin ottaa, joo. Mutta alamme olla jotakuinkin kärsivällisyydessämme jalostuneita, sillä tämä piirre on viety jo aika pitkälle. Toisaalta on hämmästyttävää huomata, että itsessä onkin näin paljon kärsivällisyyttä olemassa, siis minussa kärsimättömässä ja nopealiikkeisessä ihmisessä. Onko sitten kärsivällisillä ihmisillä sen helpompaa, tuskin.
   Ulkona on upea pakkassää, sopiva ulkoiluilma. Onneksi pihalla jyskätessä menee tuntikausia päivässä, milloin milläkin kokoonpanolla. Tervettä punaa poskissa, nälkää ja väsyä. Ne ovat normaaliuden alkeita ne. Sellaisia asioita, jotka kuuluvat lapsen maailmaan. Toki olemme sisälläkin paljon olleet, mutta aika on mennyt pelatessa; Unoa, Skippoa, palapelejä, muistipelejä, Liikemisepeliä ja muita kimppakivoja asioita tehden. Tällä hetkellä minä olen ainoa, joka on käynyt tietokoneella, sillä lapsilla on ollut paljon muuta puuhaa. Se on hyvä asia se. Kaikessa tappelun tiimellyksessä olemme laumalla lorvineet, puuhanneet yhdessä ja kuluttaneet tätä hämmästyttävän runsasta vapaa-aikaa. Olen myös saanut omaa aikaa tarvittaessa ja pientä hajurakoa kotioloihin, sitäkin olen tarvinnut. Ukkokulta alkoi jo vihjailla, että on lauantai ja voisin vaikka lähteä johonkin tanssimaan. Eipä ollut itselleni juolahtanut mieleenkään, paas kattoo mitä ilta tuo tullessaan. Tekisihän se kyllä nannaa... jos niin kuin tarkemmin asiaa ajattelee.
   Joulupäivänä niskani meinasi jälleen sanoa yhteistyönsä irti. Siis on raivostuttavaa, kuinka paljon jokin kuluma jossakin pienessä nikaman välissä voikaan rajoittaa olemista. Minulla menee oikea käsi samalla tunnottomaksi, kipuilee eri asennoissa ja sormissa heikkenee verenkierto. Minulla meni siinä kiputiimellyksessä pari vuorokautta, kaksi pitkää hermosärky-yötä. Nuo kaksi yötä olivat myös täynnä sairaalapainajaisia, syöpäkohtaloita, tuskaa ja uusintoja. Kauheaa rämpimistä kohtauksesta toiseen, olikin melkoisia kauhukohtauksia ne. Onneksi heräilin kivun myötä tuon tuostakin ja sain todeta, että onneksi se olikin unta. Kenties siitä syystä olen ollut vielä normaaliakin itkuyliherkempi. Ärsyttävää... Onneksi kolmantena päivänä kaikki jälleen napsahti kivuttomaksi, siis se on mieletön voimaannuttava tunne. Voin vain kuvitella sellaisia ihmisiä, jotka ovat kipujensa kanssa jatkuvasti tekemisissä, ei siinä paljon hampaita naurata. Kipu ei ole kiva asia, ei totta totisesti. Täydet sympatiat heille, joilla se on jokapäiväistä elämää. Ei se ainakaan minua jalommaksi tee, ei todellakaan.
   Mutta nyt, juuri tällä hetkellä kaikki on hyvin. Ketään ei kiukuta, ei itketä, ei tappeluta, ei kipuiluta. Olemme tulleet pihalta ulkoilmaa saaneina. Kävin koirien kanssa lenkillä, muut rakensivat sopuisasti mäkeä ja kaikki loksahtelee leppoisasti kohdalleen. On ihana hiihdellä uusissa villasukissa, tukka sekaisin, kaivautua sohvan nurkkaan lukemaan, kuuntelemaan musiikkia. Suklaata tuli ostettua ja saatua vahingossa lisää, joten sillekin täytyy jotain käyttöä keksiä. Elikot makaavat reporankoina pitkin ja poikin huushollia. Kaikessa itkuyliherkkyydessäkin on mieltöntä havaita tämän hetken ainutkertaisuus ja seesteisyys. Aika levollinen olo, olen leppoisa ja rento, samoin koko klaanimme. Ihan moinen asian tiedostaminen hymyilyttää... Nyt voisin jopa nauhoittaa teille pätkän tätä ainutlaatuista hetkeä ja sen rauhaisaa sopusointua, hyvä me!

3 kommenttia:

  1. Hyvvää uutta vuotta teidän klaanille! Paukutelkaahan raketteja, että menis ne kiukut niiden mukana taivaalle!

    Vastasinkin sun viestiin siellä mun blogissa. Unohin laittaa sitä mailia ;)

    T. Satu ja wienernougattia syövä Niklas

    VastaaPoista
  2. Hyvää uutta vuotta meidänkin perheeltä! Johanna

    VastaaPoista
  3. Parempaa uutta vuotta 2013 teille!! Täällä meni uus vuosi raivotessa, nyt helpottanut kun dexa loppu, huh.

    VastaaPoista