TÄNÄÄN TUNTUU VAIKKA MILTÄ...

Reetalla on opettaja, "enklantia" kuuluvat puhuvan. Samaan aikaan suomeksi päälle nauravat. Reetalla on asiat ihan hyvin, se tuntuu hyvältä. Voi kuinka se tuntuukaan suunnattoman hyvältä. Ihan pelottaa. Annan lapsellani tuntua hyvältä, sillä neiti näyttääkin hyvältä. Annan näyttää.

   Olen saanut kuulla ja jakaa tämän viikon aikana synkkiä uutisia, uusintoja, seurauksia, taisteluja ja tilanteita usean lapsen taholta. Tämä on niin suunnatoman epäreilu pelikenttä. Minua raivostuttaa, samalla itkettää ja samaan aikaan olen suunnattoman avuton. Miltä minusta kuuluisi tuntua, kuuluuko ja saako tällaiselta tuntua. Niin, olenhan tunteellinen, myötätunteellinenkin ihminen. Samaan aikaan en kauhesti uskalla hehkuttaa hyvää tilannetta oman lapsen kohdalla, sillä onhan nämä ohuet jäät ja upottavat suot nähty ja koettu omallakin kohdalla. Mutta toisaalta, minulla kuuluu olla rohkeutta myös nauttia ja antaa Reetankin nauttia hyvistä asioista. Enhän omalla pelollani saa lamaannuttaa lapseni olemusta. Hölömyä, mutta kauheaa sinkoilua. Viuh, vauh, sinkoilee omassa aivokuoressa ajatukset, kolhien sisältä päin. Punnitsee toivon ja epätoivon välillä. Syyllisyyskin pulpahtelee, sillä omat asiat ovat hyvin. Saako silloin nauttia, kun muilla on huonommin asiat. Saa ja ennen kaikkea pitääkin osata nauttia. Toisaalta tiedän, että minulla oli "loistava tilaisuus" romahtaa näiden asioiden äärellä, kun Reetta ei jokaista kauhun vilahdustani, tekstaria ja puhelua ole todistamassa. Onneksi on tuo "enklanti". Oma päivärytmi pitää liikkeessä, joten ei ole aikaa monttuun jäädä makaamaan. Näinpä minä ajattelin ajatukseni jäsennellä, jotta voin jatkaa sitten arjen pyöritystä. Kauheammin enää ajattelematta miltä tuntuu, kun on tämä pyöritys. Sekavata....

   Sitten näihin arkisempiin asioihin. Ensinnäkin muissa kielissä ei kuulemma sanalle "arki" ole suoraa vastinetta. Kuulin tämän yksi päivä radiosta, perustuu siis moiseen kuultuun tietoon, onko se faktaa sitä en tiedä. Se on meidän suomalaisten harmaa kupla, jossa pyörimme. Ikioma arki. Arkeahan me tavoittelemme, toivomme ja kaipaamme. Ihan tavallista, sellaista passelia aaltoilua ja sopivaa rytmitystä. Kaavoihin kangistunutta, tylsähköäkin, toisaalta turvallista. Sitähän minäkin kaipaan, tavallista arkea. Ihan sama vaikka olisi välillä puuduttavaakin, harmaatakin, kunhan siitä jokapäiväinen epävarmuus, pelko ja kauhu olisi poissa. Ihan sama vaikka sama latu toistuisi viikosta toiseen, kiertäisi kehää. Kunhan saisi arkeen loksahtaa ilman härdellejä ja kauhuefektejä. Seitsemäksi töihin, neljältä kotiin, kaupan kautta. Kolmesti viikossa keittoa, kalaa säännöllisesti, oikea lautasmalli ja käytöstavat lapsille, illalla iltalenkkiä. Säännölliset lomat, harrastukset ja pyykkipäivät. Palkkapäivät juoksisi, lapsilisät hyrräisi. Auto liikkuisi. Koirat haukkuisi. Ei tarvitsisi joka kuukausi perustella, miksi on kummajainen yhteiskunnassa. Luin myös artikkelin, jossa kerrottiin, että viikonloppuisin rasitutaan enemmän kuin työviikolla. Siis on niin kauheasti tekemistä, jotta se uuvuttaa. Muistaakseni siinä artikkelissa kehotettiin unohtamaan villakoirat, siivoukset ja ulkoistamaan itsensä. Olemaan nypyttämättä ja relaamaan. Mitä tuumaa tähän mamma, joka imuroi joka päivä, jopa kahdesti. Mitä tuntuu ajatus, etten imuroisi? En pyykkäisi, en tiskaisi? Ei tunnu tässä yhtälössä hyvältä sekään, sillä huusholli kaatuisi aika nopeasti päälle. Ei sen puoleen tällä viikolla olen pyykännyt hurjat määrät lakanoita ja pyyhkeitä. Pyykkinarulla ne ovat saaneet raikkaan piristyksen viileyden myötä. Niitä on niin hyvä haistella, arjen keskellä. Toisaalta enhän tässä rytmissä juuri arkea ja viikonloppuja myöskään erota, olen kotitöineni tasaisesti rasittunut. Niin enpähän sen enempää taida viikonloppuisin rasittua, hyvä niin. Saanko naukua rasitustani, puuduttavia imurointeja, nyt kun olen viimeinkin päässyt imurinvarteen ja kotiin. Toisaalta minut tuntien tämä on oman maailmankatomuksen laajentumisen merkki, kun moiset asiat ärsyttää ja jaksaa nypytyttää. Kun on pois kotoa ja sairaalassa veitsen terällä, ei kauheammin lakanapyykki ja pyykkinarut jaksa olla haaveissa. Saati sitten, että tajuaisin, onko ne nyt niin raikkaat, tuoksuuko ne ulolle... Eli havainnoin siis omaa napaani pidemmälle tällä hetkellä, luokiteltaisiinko se nyt laajenemiseksi omasta kippurasta ja akuuttipelosta. Niin ja kun jaksan olla niin kauhean huolissani muista lapsista, heidän perheistään.

   Olen myös miettinyt määritelmää perhe ja suurperhe. Olemmeko me suurperhe, onko minulla oikeutta käyttää sitä sanaa. Vai olemmeko me keskisuurperhe, ylisuurperhe, välisuurperhe, standardinvälimuotoperhe? Kummajaisperhe? Toisaalta, kotona asuvaan päälukuumme ja perhemääritelmään laskemme myös nuo karvajalat, siis elikot. Koitappa löytää hotellihuone, johon ihan ihmisperheemme mahtuisi. Eipä ole sellaisia, yleensä standardi on 2+2 ja kenties lisävuode. Niinpä muksumme ovat lukuisia kertoja nukkuneet limittäin ja lomittain, koska kaikille ei ole omaa sänkyä mahtunut. Entäs ulkomaanmatkat ja hotellihuoneet, eipä ole niitäkään suuremmin tarjolla. Toki joskus onnistuu löytämään riittävän isonkin, mutta ei taatusti äkkilähtönä. Kesällä kyselin hotellien perhehuoneita, kyllähän niitä sanotaan löytyvän, muttei riittävän suuria meidän perheelle. Todellinen suurperhe on mielestäni perhe, jossa on vielä enemmän lapsia. Meidän lakeuksilla yli kymmenen lasta ei ole edes harvinaisuus. Heihin, todellisiin suurperheisiin verrattuna, emme ole suurperhe. Onhan se hiukan eri mittasuhteet, jos lapsia pyörii nelinkertainen määrä meidän lapsilukuumme verrattuna. Emme mahdu perus autonkotteroihinkaan, loppuu penkit kesken, saati sitten jos elikotkin on mukana. Olen siis määritelmää suurperhe käyttänyt, arjen kompastuskivien mukaan olemme sitä yhä. Toisin minimaalinen suurperhe.

   Olen myös lukenut, että aikuisän stressi näkyy myöhemmällä iällä romahtaneena ryhtinä. Siis vetää kippuraan. Vai vetääkö se ihan stressikoppuraan, entäs jos luutkin moisessa haurastuu, ranka romahtaa... Paas kattoo millainen köykkymuori minustakin on tulossa, sillä olen ehkä joskus aavistuksen saanut maistaa stressiä. Stressin monia eri ilmentymiä. Olen aina haaveillut letkeästä ja toimeliaasta huuhaa vanhuudesta, niistä eripari sukista, mummuiän rastoista ja vauhdikkaasta keinutuolista. Mutta entäs jos olenkin köppyrä, kuljen kumarassa ja kepin kanssa, niin kuin oma Hilma-mummuni. Miten siihen rastat sopii? Toisaalta jos lavatansseihin eksyn, niin enpähän ole enää niin pitkä tanssitettava, uskon nääs jalkojeni ja silmieni olevan liukasliikkuisia vaikka olisin kuinka kippurassa. Enemmänkin tulee mieleen joku noita-akka rätkätyksineen, rastoineen ja kippuraisine vartaloineen. Paas kattoo, mitä minusta vielä tulee. Kuortissa löytyi lisää meitä dinosaurusvanhempia, siis ilman oma facebook-profiilia olevia ihmisiä. Pasi on myös yksi heistä. Minun mielestäni mieheni on vasta dinosauruksen muna-asteella, sillä hän on vielä kauempana moisesta maailmasta kuin minä. Heräsikin kysymys, kuinka pitkä on dinosauruksen munan hautomisaika? Kuortissa menin myös yllärikäppyrään, sillä syysilmasa selässäni jumittui muutama file. Oli mennä jalat alta täydestä vauhdista. Eli viitteitä on olemassa. Tiistain aivastelin myös sarjatulena. Yksi kaveri tai oikeastaan jo kaksi vihjaili, että voisi alkaa villasukissa kulkemaan. Kesä meni jo. Mutta oon niin paljasvarvasastuja, ettei taho millään sukat löytyä jalkoihini. Tällä viikolla olen kuitenkin sukissa pyörinyt ja hyörinyt, jotten enää itse altistaisi enemmille aivastuksille. Reettakin tuli juuri pyöräilemästä ja sanoi nokkansa palelevan ja niiskuttavan. Lämpötila on aika hurjasti romahtanut ja tuuli on hyytävä. Aamuisin on upeaa kuuraa maassa, valon leikkiä ja kirpsakkuutta väriloiston keskellä.

   Reetta kävi viikko sitten siellä Elämä lapselle-konsertissa. Neiti oli ihan fiiliksissä. Aitio oli ollut himpun huonossa paikassa, mutta ei haitannut. Menin yöllä yhdeltä kentälle reissunaista vastaan. Hiukan ajattelin, josko joudumme kotimatkalla tirsat ottamaan, jos en pysy hereillään. Mutta ei väsystä tietoakaan, sillä Reetta oli koko paluumatkan sellaisessa nosteessa että. Nauroi ja selitti taukoamatta kokemuksiaan. Hieno reissu ja lapsi oli moisen tasan ansainnut.

   Nyt tuntuu jo paremmalta. Möykkäsin paukkuni tänne ja otin perspektiiviä monilta kanteilta. Sain yhden lapsen kohdalta viestin ja hoitokaaviosuunnitelman... Aina on siis toivoa, kunhan vain jaksamme pitää yllä sitä toivoa. Puhaltaa siihen pieneenkin toivonkipinään lisää hehkua, jotta se jaksaa voimistua. Eiköhän puhalleta kaikki ja yhtä aikaa, jotta se kipinä saavuttaisi niin monta toivonkipinää tarvitsevaa lasta ja nuorta. Puuuuh!