Eilen Reetta pääsi ensimmäistä kertaa lentokoneeseen. Oli pikkaisen täpinöissään! Tulevat operaatiot ja sairaala eivät haitanneet pätkääkään fiiliksiä. Oulussa oli todella sumuista aamulla. Oli upea tunne sukeltaa paksun sumuverhon läpi kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Samalta tuntui mielessäni. Huokaisin syvään, sillä tuntui että olemme oikealla matkalla.
Viikon tapahtumat ja kommervenkit löysäsivät otettaan ja pystyimme nauttimaan lennosta täysin. Saimme VIP-kohtelua kentällä. Meitä oltiin vastassa, ohjattiin Finlandia-kabinettiina. Viereisissä kabineteissa oli hiukka isompia tai pitäisikö sanoa muita suuruuksia. Oli jos minkäsortin marsalkkaa, sotaherraa ja diblomaattia. Vartioita oli joka käänteessä. Saimme ajaa herrojen kanssa samalla hissillä, samoihin parkkihalleihin. Pääsimme myös Mersun kyytiin, se ei ollut musta tummennetuilla ikkunoilla ja diblomaattikilvillä, vaan sellainen valkoinen farmari... Oiskohan ne nakanneet meidät tänne sairaalaan, jos olisimme ihan pokkana vaan istuneet samaan autoon? Pitää joku kerta kokeilla.
Jännitin etukäteen tulevia keskusteluja, mutta turhaan. Lääkärit osasivat loistavasti selittää Reetallekin tulevat operaatiot. Tai oikeastaan olin ne itsekin vauvansiemeninä kertonut, täällä kerrottiin viinirypäleistä ja siitä miten ne muuttuvat sädehoidoilla rusinoiksi. Siis munasarjat. Oikeastaan kummassakaan keskustelussa ei ilmennyt mitään ennelta tietämätöntä.
Tunsimme olevamme turvallisissa käsissä ja osaavassa paikassa. Se riittää tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti