Tulin siihen lopputulokseen tuossa koirien kanssa lenkkeillessäni, että sanainen arkku vaan pitää avata. Päivittää omat ajatukset. Mielellään päivittäin jauhaa ulos patoutumat, ajatusvirrat ja peikot. Miten me sitten itse kukin niitä avaamme. Eihän sen tarvitse olla näin julkista kuin minulla, voihan ajatuksiaan pistää vaikka vihkoon.
Vaikka ranskalaisilla viivoilla, sana kerrallaan. Kannatti avata myös muutama lehti ja lukea muutama artikkeli. Vaikka tieto lisää tuskaa, se voi myös herättää ja palauttaa toivoa. Tänään koin sellaisen huojentavan tunteen, kun luin selviytymistarinan pienestä leukemiapotilaasta, jonka hoidot olivat kestäneet 3,5 vuotta. Kuinka kovienkin hoitojen, koettelemusten jälkeen hymy on kasvoilla ja kaikki yhdessä. Se oli suoranainen valoilmiö, joka alkoi taas siintää entistäkin kirkkaampana putken päässä. Suunta on selvä.
Kannatti avata myös silmät päivätirsojen jälkeen. Olo oli paljon levänneempi ja pirteämpi. Kauneusunista ei ilmeisesti kuitenkaan ollut kyse, sillä nousin entistä enemmän luonnontilassa. Kannatti avata ulko-ovi ja ulkoistaa koko perhe. Minä lähdin lenkille koirien kanssa, muut jäivät pelaamaan jalkapalloa pihalle. Reetta jaksoi pelata aktiivisesti tunnin, ihan hyvin pysyy muiden tahdissa. Reino puolestaan avasi yhden pallon kyljen lenkin jälkeen, pelasi hiukka terävillä hampailla. Väinö puolestaan vihjailee, että pitäisi avata ruokapurkki. On iltaruokinnan aika, kaikki lapset ja elikot riviin. Sitten pesulle, pisulle, pusulle ja nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti