En tiedä kuka mä oon ja kuuluisinko aurinkoon vai kuutamoon. En tiedä mistä kyseiset laulunsanat mieleeni pulpahtivat, mutta se kuvastaa tämän hetkisiä tunteitani aika hyvin. Missä minun tärkein paikkani on? Minne kuulun? Tänään minulla on mahdollisuus reilun viikon jälkeen vaihtaa roolini kotiäidiksi. Mutta kuuluisinko osastolle? Niin vai kotiin? Vai ukkokullan kainaloon? Miten osaisin nauttia ja hakea hyviä fiiliksiä olen sitten missä olenkin. Hitsi, kun tuo syyllisyys ja itsensä ruoskiminen tapahtuu olen ja teen sitten mitä hyvänsä. Kait se on tämä minun tyypillinen roolini.
Nyt olemme asunnolla koko perheen voimin. Törmäyskurssilla asiasta jos toisestakin. Alkaa pikkuhiljaa näkymään erillään asuminen. Toisten mieliteot ja -asiat ovat muuttuneet kuukausien saatossa. Niin meillä kaikilla. Se mikä oli hitti syksyllä, onkin vain hämärä muisto nyt keväällä. Tehdä siinä sitten kaikessa kopromisseja tai pidä nyt joka asiasta tarkka neuvonpito kuinka tänään toimia. Toki moni seikka kärjistyykin uudessa tilanteessa ja tilassa. Pakkohan noita rajojakin on hakea. Eihän varmasti ilman natinoita pakettia saa porukassa pyörimään.
Mutta kun en vain jaksaisi joka narahuksesta tehdä numeroa. Takki on todella tyhjä. Yleensä oman uupumuksensa huomaa aina silloin, kun on toinenkin aikuinen jakamassa asioita. Nousin aamulla ylös kukonlaulun aikaan, syyllisenä siitä, että me saamme olla porukalla ja Reetta joutuu heräämään ihan yksin. Näinpä olin jo osastolla heti seitsemän jälkeen. Siellä neiti jo Vieno-kissaansa puki ja ilahtui selvästi näkemisestäni. Tunsin olevani oikeassa paikassa. Nyt leikimme kotista, kokkaamme, itkemme, kiukuttelemme ja katsomme televisiota. Ulkona sataa, tekee kevättä. Reetan pitää palata osastolle puolenpäivän paikkeilla, lääkkeille. Iltapäivällä minä laumani kanssa lähden sateeseen, kotiutan meidät. Huomisesta emme tiedä vielä yhtikäs mitään. Kiva olisi Reetankin päästä kotona käymään, mutta se on niin monen tekijän summa. Katsotaan.
Eilen arvoissa oli positiivisia muutoksia. Viimeinkin leukkarit olivat noususuuntaisia. Viimeiset kolme päivää ne ovat olleet mitattavissa. Crp laskenut myös, huh. Sainkin hoitajalta tärkeää tietoa, mikä minulla on ollut kahden päivän porkkanana. On yleistä, että kun luuytimessä tapahtuu arvojen suhteen nousua, lapsen olemus väsähtää. Parin kaupunkikeikan jälkeen Reetta olikin todella voipunut. Mikä taas itsellä aiheutti huolta. Mutta kun samaan aikaan arvot lähtivät kohoamaan, tämä yhtälö toimi. Kuinka tärkeää hiljainen nippelitieto onkaan.
Reetan kunto on mittasuhteisiin ja hoitoihin nähden kova. Jaksaa kävellä napakalla tahdilla muiden kävelijöiden ohi. Juoksee myös portaat viidenteen kerrokseen. Onnistuuko meiltä muilta? Ainakin pistää puuskuttamaan raskaasti, neiti sen kun nauraa ja hörisee moisesta.
Nyt keittelen päiväkahvit. Olen ollut pakastealtaan avulla pullantuoksuinen äiti. Parasta lämmin korvapuusti on kuulemma kylmän maidon kanssa, totta näinhän se oli jo omassa lapsuudessa.
P.S. Jälleen yllätysmuutos suunnitelmiin. Pasi sai päähänpiston, jäämmekin koko sakki huomiseen saakka. Katsotaan milloin alkaa koulun suunnalta tulemaan ruoskaa näistä koko lauman poissaoloista... Onneksi tytöillä koulu on hallinnassa ja opet niin symppikisä, uskon ettei me nyt ihan kauheita nuhteita saada. Sen päätin, että kun idea lähti Pasista, saa Pasi myös hoitaa elikoille jatkohoitoajan ja opettajille ilmoitukset. Mää vaan relaan, sillä nythän minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä yhtikäs mistään. Saamme olla koko perheen voimin, ei tarvitse lähteä ilman Reettaa, eikä lintsaaminenkaan ollut minun ideani. Mää oon niin viatoan ja koko perhe kuulostaa tyytyväiseltä. Nauttikaamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti